Turn Loose the Swans

"Kyllä sinunkin olisi kuule nyt lopulta aika lopettaa tuo liehuminen ja ryhtyä kunnon ihmiseksi. Tuossa iässä on normaalilla ihmisellä jo mies ja lapset ja talo. Ja vakituinen työpaikka. Ihan turha valittaa pätkätöistä, kun ei muut elämän asiat ole kunnossa. Kukapas nyt tuollaista epämääräistä sinkkua palkkais. Tai vanhapiikahan sinä jo kyllä olet..."

*

Parisuhde ja lapset ovat edelleenkin suomalaisen yhteiskunnan pyhä lehmä. Jos normista poikkeaa, jotain on vialla. Hesarin mielipidepalstalla virinnyt keskustelu lapsettomuudesta peilaa hyvin näkemyksiä: lapseton on itsekäs, sinkku on itsekäs, lasten hankkiminen on väylä "kunnon" ihmiseksi.

Lapsettomuus on vaikea asia - erityisesti tietysti vastentahtoisesti lapsettomille. Olen tosin huomannut, että siitä tehdään vaikea asia vapaaehtoisesti lapsettomille. Osalle perheellisistä se vasta vaikea asia onkin; suoranainen uhka.

Itse olen niin helvetin kypsä aiheeseen ja siitä käytyyn yksisilmäiseen keskusteluun, joka aina päättyy samaan lopputulokseen. Lapseton ja naimaton nainen on itsekäs sinkkuvamppipaskiainen, joka vogottelee toisten miehiä ja on vanhana yksinäinen, harmaa ja katkera akka. Lapseton parisuhteessa oleva nainen taas on itsekäs hedonisti, joka kieltää mieheltään isyyden ja on vanhana pahantuulinen, harmaa ja katkera akka. Voi huokaus. Nyt on vuosi 2012, voitaisiinko keskustelussa jo päästä joskus eteenpäin?

*

Minusta lapset ovat kivoja. Hoidan säännöllisesti useamman ystäväni ja sukulaiseni palleroita ja taaperoita, keskustelen teinien kanssa kouluasioista ja auttelen vauvamasuisia ystäviä askareissa. Suurin osa heistä on kiitollinen avusta ja tietää, että pidän lapsista, mutta en ole koskaan suuremmin halunnut (biologisesti) omaa lasta. He eivät tee asiasta ongelmaa tai suurta kysymystä. Osa heistä vinkuu usein apua ja samaan aikaan piikittelee minua valinnoistani. (Jostain syystä sitä apua ei useinkaan halua antaa...) Yhden kohdalla kyse on kateudesta, sillä nuorisopuolella työskentelevänä olen huomattavasti paremmin perillä ysiluokkalaisen esikoisen vitutuksista ja ongelmista kuin hän, jonka maailma pyörii kolmen alle viisivuotiaan asioissa. Toisen kohdalla taas jokainen lapseton ja naimaton nainen on potentiaalinen vamppi, joka vie hänen miehensä. Jostain kumman syystä näihin vinkuihmisiin ei tule juurikaan pidettyä yhteyttä...

Inhoan myös lapsiasiasta aina nousevaa kyselyä. On erittäin tahditonta kysellä pariskunnilta pienten jalkojen tepsuttelusta. Se on jokaisen oma asia - ja erittäin kipeä asia, jos lapsettomuus ei ole vapaaehtoista. Eräs tuttavapariskuntani, joka on vuosia yrittänyt lasta ja on nyt adoptiojonossa, on alkanut vastata ns. samalla mitalla, ts. kertoen juurta jaksaen hedelmöityshoidoistaan ja muusta. Reaktio on ollut uskomaton; samat ihmiset, jotka kyselevät pikkuilkeästi toisten elämästä ryhtyvät kauhisteleman asioiden levittelemistä. Pariskunta on todennut aina hymyhuulin, että sitä saa mitä tilaa. Täydellisen selvityksen asiasta.

*

Lapseton ei tarkoita lasten vihaajaa. Se ei myöskään tarkoita sitä, että lapseton olisi ikuisesti valmis joustamaan, jotta lisääntyneet (joilla on niin paljon kiireisempi elämä) saisivat hieman helpotusta.

Tuttavapiirissäni lapsettomuus on on aiheuttanut monenlaista:
Lapseton sinkku irtisanotaan helpommin kuin perheellinen.
Lapseton voi olla töissä pitempään (ilman korvausta).
Lapseton ei voi saada lisäaikaa työhönsä, mutta perheellinen voi.
Lapseton joutuu selittelemään lapsettomuuttaan.
Lapseton joutuu perustelemaan, miksi ei halua juhliinsa lapsia.
Lapseton joutuu paikkaamaan (ilmaiseksi) perheellistä.
Lapseton ei voi itse määrätä lomistaan.
Lapseton ei saa sanoa kohteliaasti viereisen pöydän huonosti käyttäytyville pennuille (tai vanhemmilleen) mitään poikkipuolista, koska hän ei vain ymmärrä lapsia ja näiden tarpeita.
Lapseton ei saa valittaa väsymystään, koska perheellisiä väsyttää enemmän.
Lapseton on se, joka auttaa ilman muuta kaikessa: hoitaa lapset, mummot ja koirat; istuttaa hautausmaan kukat; kantaa vastuun ikääntyvistä sukulaisista, koska hänellähän ei ole muuta kuin aikaa, koska ei niitä lapsia ole.
Lapseton ei saa kritisoida perheellisten etuilua tai huonoa käytöstä.
Lapseton ei saa myöntää olevansa omasta halustaan lapseton.

*

Hoidin eilen hyvän ystäväni iloista pienokaista. Keinuimme innokkaasti ja opettelimme hieman pyöräilyä. Laitoimme lelut siististi laatikoihin ja söimme iltapalaa keittiössä. Iltapesun jälkeen köllittiin sängyllä ja luettiin kirjaa. Äiti ja isä ehtivät teatterista ennen silmien kiinni humpsahtamista. Istuin teemukillisen ajan vanhempien kanssa keittiössä ja sitten matkasin uneliaasti kotiin.

Olisiko liikaa vaadittu, että ihmiset saisivat elää omanlaistaan elämää (lain puitteissa, tietysti) ilman, että pikkusieluisten valittajien pitää aina olla kertomassa "oikeasta" tavasta toimia? Se, että olen naimaton ja lapseton nainen ei tee minusta toisen luokan kansalaista - vaikka minua usein sellaisena sen vuoksi kohdellaankin. Minä tiedä olevani ihan hyvä näin.

Joskus tuntuu, ettei aina jaksa sitä samaa.
Välillä kaikki tuntuvat tekevän sitä..
Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen pyörii sen ympärillä.

Kyse ei ole tällä kertaa alkoholista vaan valittamisesta.

Okei, ymmärrän, että aina välillä kyrsii kuin pientä oravaa, jolla on käpy jäässä. Usein on huonoja hetkiä, ja oloa parantaa se, että saa vähän narista kaverille. Siinä saa sitten kuvaannollista tai konkreettista taputusta olalle, ja taas mennään. Eipä siinä mitään. Mutta usein tuntuu siltä, että aina ne samat ihmiset valittavat valittamasta päästyään.

Kyllä minuakin harmittaa. Kyllä minäkin valitan. Mutta yritän olla valittamatta turhaan, sillä valittaminen vain valittamisen vuoksi on mielestäni kohtuullisen tyhmää. Negatiivisiin asioihin keskittyminen ei ainakaan paranna fiilistä. Siksi marisen mielessäni ja yritän saada sanottua jotain neutraalia tai positiivista varsinkin, jos kyse on toisista ihmisistä.

*

Muutama ystäväni on ikävä kyllä varsinaisia ammattivalittajia. He valittavat kaikesta, mutta erityisesti muista ihmisistä. Siksi olen alkanut vältellä heistä muutamaa, he kun eivät kestä minkäänlaista kritiikkiä tai huomautuksia omasta käytöksestään (valittamisestaan). He puolestaan eivät kestä kuunnella toisten ihmisten valittamista edes ihan aidosti aiheesta. Ikuisesti kokeellisena ihmisenä joskus olen testannut, esimerkiksi valittaminen surkeasti työtilanteesta kuuluu aiheena typerään narinaan, mutta heidän omaa valitustaan jonkun tyypin huonoista pöytätavoista pitää jaksaa kuunnella.

Koska satun olemaan ihminen, joka ei tykkää puhua pahaa muista ihmisistä enkä pidä juoruilusta, minulle tulee aina epämukava olo kuunnellessani lapsellista narinaa jostain triviaalista asiasta. Ammattivalittaja ei valita aidosta harmituksesta kuten normaalit ihmiset, hän valittaa valittamisen ja pahansuopuuden vuoksi.

*

Valittamisen ja narinan taustalla on tyytymättömyyden lisäksi usein kateus. Parin viime vuoden aikana olen joutunut pohtimaan omaan elämääni turhankin paljon ja olen opetellut kateuden tunteesta entistäkin aktiivisemmin pois - kuten olen tehnyt koko elämäni ajan. Luultavasti asiassa on melkoisen paljon pohjaa erään tätini ajattelutavassa, sillä hän korosti aina kateuden kataluutta ja sitä, että jokainen elää omaa elämäänsä mahdollisimman hyvin. Koska elämänarvoni ovat monessa mielessä erilaiset kuin monella muulla, en tavoittele yleensä samoja asioita.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku kadehtisi esimerkiksi juuri minua, sillä minä en koskaan kadehdi suoranaisesti ketään ihmistä. Saatan kadehtia tiettyjä yleisiä luonteenpiirteitä tai ominaisuuksia tai asioita. Kadehdin mm. pysyvän/pysyvämmän työsuhteen turvaa ja etuja ja siihen liittyen edes pientä taloudellista turvallisuutta. Oikeastaan siihen kateuden aiheet loppuvatkin, sillä muita asioita oikeastaan ihailen. Kuten karismaattisuutta, kykyä heittäytyä, elää aidosti hetkessä, voittaa ihmiset puolelleen, ammattitaitoa, intoa oppia uutta...

Olen varmasti monen mielestä tylsä, nössö tai tekopyhä ajattelutapani vuoksi. Ihan sama, minulla vain on tapana tehdä asiat omalla tavallani.

Koko asuntoni lainehtii rätei ja lumpui. Niitä on viikattuna, taiteltuna, leviteltynä ja aseteltuna niin sohvalle, tuoleille kuin lattiallekin. Nyt voin sitten hypähdellä sulavasti kuin mursu niiden välissä.

Siivosin eilen epätoivoisesti vaatekaappiani, naulakkoa ja kenkähyllyjä. Inhokkipuuhaa aivan viimeisen päälle, vaikka vaatevarastoni ei huikea olekaan. Vanhassa talossa olevaa asuntoani ei ole oikein suunnitteltu asioiden säilyttämistä varten ja joskus 1980-luvulla rakennettu vaatesäilytys on malliesimerkki pieleen menneestä luomuksesta.

En ole mikään hamsteri, mutta toisinaan minun on vaikea luopua jostain vaatteistani. Okei, joukossa oli ihan helppoa settiä kuten ikivanhojen, vuotavien ja loppuun talsittujen talvikenkien toimittamista viimeiselle matkalleen, kirpparin ilmaisläjästä poimitun farkkuhameen pakkaamista kavereille kanssa -kassiin ja talvivaatteiden tunkemista kesäteloille.

Joskus jostain vaatteista on vaikea luopua. Olen onnistunut kehittämään hassun tunnesuhteen muutamaan kulahtaneeseen ketjuliikepaitaan, jotka ovat hyvää vauhtia reikiintymässä, kulumassa saumoistaan rikki ja muutenkin menettämässä värinsä&muotonsa. Paidat vain ovat olleen kovin mukavia päällä, kivannäköisiä ja monessa mukana jatkuvasti. Olen erittäin hyvä unohtumaan välillä pitkiksikin kausiksi samoihin vaatteisiin. Viime aikoina minulla ei myöskään ole ollut liiemmin rahaa tuhlattavaksi, joten näillä mennään -tyyli on jäänyt päälle helposti.

Uurastan vielä loppuviikon pienissä erissä vaatekaapin ja muiden tavaroiden säilytyksen parissa pienissä erissä. Sunnuntai-iltana sitten näen, parsinko Zaran halpispaitaa lampun valossa vai olenko myöntänyt tappioni ja laittanut sen lumppukasaan.