"Sun pitää vaatia itsellesi parempia työmahdollisuuksia!" kailoitti vahvasti meikattu nuori nainen iltapäivän uneliaassa sadepakoratikassa. Hän jatkoi itsevarmaa saagaansa koko matkan ratikan madellessa Messukeskukselta kohti keskustaa. Ystävätär, joka oli linjan toisessa päässä, sai varmoja ohjeita oman tilan raivaamisesta ja paremman palkan vaatimisesta.
Aloin seurata urakeskustelua Mäkelänkadulla, koska nainen kiihtyi kovasti vastapuolen kommenteista. Syykin selvisi, ilmeisesti ohjeiden vastaanottaja oli töissä valtiolla/kunnalla, työssä, jossa palkkaus ei olekaan noin vain neuvoteltavissa. Lopulta ilmeisesti Haaga-Heliassa opiskeleva uraneuvoja taisi saada luurin korvaansa, koska iPhone sai vastaanottaa monia kuiskattuja kirosanoja.
Katselin Kurvissa korot kiivaasti kopisten poistunutta nuorta naista ja ajattelin omaa urakehitystäni. Sivupolkuja. Freeduuneja. Pätkätöitä. Osa-aikatöitä. Leipää pieninä palasina maailmalla. Nykyisessä duunissa töitä pitäisi olla parin vuoden projektin verran. Samalla tuli mieleen, että pitäisi päättää, mitä tänä vuonna opiskelisi. Venäjää vai espanjaa? Pitäisikö avoimessa aloittaa jotakin täydentävää? Vai uusia mediakursseja? Pitäisikö mennä sinne vapaaehtoistyöinfoon niin hyväntekijänä kuin verkostoitujanakin?
Oman osaamisen markkinointi ja itsensä brändääminen saadaan kuulostamaan helpolta - sellaiselta, jonka vain idiootti jättää tekemättä. On kuitenkin aloja, joissa sen tekeminen on nuorallatanssia. Ei saa olla liian päällekäyvä. Puheet eivät ratkaise mitään, teot ratkaisevat. Tällä hetkellä projektien minimibudjeteilla kyse on haudinismista, jos homma toimii.
Nykyään on epämuodikasta toivoa pysyvää työsuhdetta. Se haiskahtaa jämähtämiseltä ja keski-ikäiseltä. Haiskahtakoon vain. Se haiskahtaa myös mahdollisuudelta neuvotella tilanteestaan, lähteä opintovapaalle ja toteuttaa vuoden työvaihtoa Aasiassa. Jokainen pätköäduuneissa keikkunut ja taloudelliseen epävarmuuteen itsensä turruttanut haaveilee yleensä joustavuudesta - niin, ettei itse ole aina se ainut joustaja.