Turn Loose the Swans

"Sun pitää vaatia itsellesi parempia työmahdollisuuksia!" kailoitti vahvasti meikattu nuori nainen iltapäivän uneliaassa sadepakoratikassa. Hän jatkoi itsevarmaa saagaansa koko matkan ratikan madellessa Messukeskukselta kohti keskustaa. Ystävätär, joka oli linjan toisessa päässä, sai varmoja ohjeita oman tilan raivaamisesta ja paremman palkan vaatimisesta.

Aloin seurata urakeskustelua Mäkelänkadulla, koska nainen kiihtyi kovasti vastapuolen kommenteista. Syykin selvisi, ilmeisesti ohjeiden vastaanottaja oli töissä valtiolla/kunnalla, työssä, jossa palkkaus ei olekaan noin vain neuvoteltavissa. Lopulta ilmeisesti Haaga-Heliassa opiskeleva uraneuvoja taisi saada luurin korvaansa, koska iPhone sai vastaanottaa monia kuiskattuja kirosanoja.

Katselin Kurvissa korot kiivaasti kopisten poistunutta nuorta naista ja ajattelin omaa urakehitystäni. Sivupolkuja. Freeduuneja. Pätkätöitä. Osa-aikatöitä. Leipää pieninä palasina maailmalla. Nykyisessä duunissa töitä pitäisi olla parin vuoden projektin verran. Samalla tuli mieleen, että pitäisi päättää, mitä tänä vuonna opiskelisi. Venäjää vai espanjaa? Pitäisikö avoimessa aloittaa jotakin täydentävää? Vai uusia mediakursseja? Pitäisikö mennä sinne vapaaehtoistyöinfoon niin hyväntekijänä kuin verkostoitujanakin?

Oman osaamisen markkinointi ja itsensä brändääminen saadaan kuulostamaan helpolta - sellaiselta, jonka vain idiootti jättää tekemättä. On kuitenkin aloja, joissa sen tekeminen on nuorallatanssia. Ei saa olla liian päällekäyvä. Puheet eivät ratkaise mitään, teot ratkaisevat. Tällä hetkellä projektien minimibudjeteilla kyse on haudinismista, jos homma toimii.

Nykyään on epämuodikasta toivoa pysyvää työsuhdetta. Se haiskahtaa jämähtämiseltä ja keski-ikäiseltä. Haiskahtakoon vain. Se haiskahtaa myös mahdollisuudelta neuvotella tilanteestaan, lähteä opintovapaalle ja toteuttaa vuoden työvaihtoa Aasiassa. Jokainen pätköäduuneissa keikkunut ja taloudelliseen epävarmuuteen itsensä turruttanut haaveilee yleensä joustavuudesta - niin, ettei itse ole aina se ainut joustaja.

"<3 <3 <3 Nähdään huomenna, muru! Rakastan sua! <3 <3 <3!"
"<3 Pus! <3"
jne.

Hetkinen.

Mitä minulle on tapahtunut?

Olen löytänyt itsestäni hempeilevän höntin, mikä on kaltaiselleni perinneriivinraudalle kohtuullisen noloa. Kun tässä on käyttänyt suuren osan aikuisikäänsä luodakseen itselleen kohtuullisen yrmyn imagon (ei mitenkään tietoisesti), on jotenkin jengipetturimaista ryhtyä sokerisen hunajaiseksi söpöstelijäksi. Vähän niin kuin bläkkisfani vaihtaisi Satyriconin Justin Bieberiin. Tai jotain. Okei, en sentään söpöstele rehvastellen Facessa vaan ihan privaatisti. Sellainen teinixmäinen höpöily nyt vielä puuttuisikin.

Omassa statuksessa on ollut sulattelemista. Kun on ollut suurimman osan elämästään ihan tyytyväinen itselliseen oloonsa, on muruiluun tottumisessa ollut monenlaista outoa ihan omassa olossakin.

Lisämaun asiaan tuo myös se, että parillisuus on tässä vanhanaikaisessa yhteiskunnassamme Se Parempi ja Oikeampi muoto (Paras ja Oikein on tietysti Oikea Perhe)... Olin kohtuullisen ihmeissäni, kun muutama pariskuntaelokennossaan tarkasti viihtynyt tyyppi on ottanut innolla yhteyttä, kun heille on jotain kautta selvinnyt minun olevan Jonkun kanssa. Onneksi ystävät ovat aina ystäviä, mutta tällaiset yksisilmäiset statustyypit muistuttavat tehokkaasti siitä, millaista porukkaa sitä hiippailee vapaalla jalalla.

Istuin lasillisella vanhan ystäväni kanssa. Hän on ollut ensimmäistä kertaa elämässään sinkkuna pitempään kuin viisi kuukautta - edellisen kerran moista tapahtunut noin 16-vuotiaana. Istuimme vastakkain ja puhuimme hassuista pienistä asioista. Nauroimme. Hän nosti lasiaan ja toivoi minun pysyvän murullisena ja itsensä itsellisenä mahdollisimman pitkään.
"Sulla on ollut vuosia aikaa tutustua itseesi. Sitten voi muruilla ilman pelkoa epäterveestä sulautumisesta. Mä haluaisin näin nelikymppisenä tutustua itseeni ihan kaikessa rauhassa. Siihen, kuka mä olen, mitä mä oikeasti haluan ja millainen mä olen. Sen jälkeen mä voin sitten katsella ympärilleni."

Muistelin kotiin fillaroidessani, mitä ystäväni oli sanonut: "Pidä kiinni niistä hetkistä ja tyypeistä, joiden seurassa sä voit olla oma itsesi. Joiden seurasta sä voit vetäytyä omaan rauhaasi ilman draamaa. Jotka ymmärtää sen, miten me jokainen tarvitaan omaa aikaa ja miten 24/7 kimpassa oleminen on ahdistavin asia maailmassa koskaan."

Kuinka monta ensimmäistä kertaa, kokemusta, päivää ja hetkeä sitä ehtiikään elämässään kokea? Osa niistä on merkityksellisiä, osa merkityksettömiä - osan merkityksen huomaa vasta myöhemmin niiden palautuessa jostain mielen kätköistä mieleen, osan taas toivoisi muistavansa. Merkitykset muuttuvat omassa elämässämme, vaikka sitä emme useinkaan halua myöntää.

Vuosi sitten en olisi monessa mielessä uskonut olevani tässä. Monia ensimmäisiä asioita myöhemmin.

... of hell.
Precis.

Milloin oppisin leipätyöläiseksi? Sellaiseksi, joka tulee duuniin, tekee duuninsa, lähtee himaan eikä uhraa mokomalle ajatustakaan työpaikan oven suljettuaan.

Mitä jos omassa työssä se ei ole mahdollista millään?

Työ ei tekemällä lopu. Puuttuvat resurssit revitään työtä tekevien selkänahasta. Mitä ideaa on uhrata työlle koko elämänsä?

Milloin työ muuttui tuskaksi? Puuduttavaksi tylsyydeksi? Milloin sitä huomasi, ettei enää palaa korkealla liekillä, innostu, riemastu ja nauti? Milloin ilo muuttui järkeväksi velvollisuudeksi?

Kädessä on kortit, joiden avulla ei syksystä selvitä. Tie kapenee, katulamput ovat himmeät. Aikanaan rämmitään mutaisella polulla taskulampun valossa ja lopulta pimeydessä.

Itsepäisyydellä pääsee pitkälle - marraskuussa nähdään, miten pitkälle.