Turn Loose the Swans

Kaltaiseni nainen on äärettömän helppo tehdä onnelliseksi: pikku reissu Tikettiin ja heti on parempi mieli.

(Kaikkein suurimman onnen kauppa on matkatoimisto, tosin...)

Olen edelleen aivan helvetin pahasti äänen vietävissä oleva nainen. Kun vaapuin silmät puolitangossa kaverin kanssa kahville, puolet kaverin paasauksesta meni ohi korvien. Viereisessä pöydässä istui joku, jolla oli sukkiksetkin makkaralle rullaavaa puheääni. Yep.

... oli tarjolla Tavastialla. Kaikki Annihilatorin missanneet todellakin missasivat aivan mielettömän tiukan setin kunnon rässiä. Rockrock!

Eniten vituttaa just nyt:
1) oma selkärangattomuus (= yltiöpositiivisuus kirjoittamistahdin suhteen)
2) liian suuri unentarve (=se 7-8 tuntia, kiitos)
3) yksityisautoilu (=Sörkän ja Hermannin rantatiet, Hämeentie Arabiasta eteenpäin, Viikintie... Kärsivät todella pahasta ummetuksesta...)
4) pöpöt (ihan kaikki)
5) hidastelevat byrokratian rattaat (=Jos hoitaa asiansa huolella ja kunnolla, silti joutuu kärsimään.)

Eniten ilahduttaa just nyt:
1) SYKSY <3
2) ystävät & toverit
3) Annihilator
4) maltillinen skumppahimo
5) kolmen koiran rapsuttaminen rappukäytävässä

Noniin, kun sitä fiksuna naisena kuuntelee himassa matalia taajuuksia, lukee goottilaistyyppistä kirjallisuutta ja menee liian myöhään nukkumaan, saa precis juuri sitä mitä tilaa: helvetin sekavat unet, joiden jälkeen herää aamuysiltä polla sekaisin ja puolikuolleena kauhusta. Sitten onneksi tajuaa, että se oli vain unta. Pienen hengityksen tasoittelun jälkeen tajuaa, että nyt tarvitaan unen vastatoimintaa.

Kiivetään pikapikaa ylös sängystä, pukeudutaan ja painellaan vauhdilla lähimpään kahvilaan tilaamaan iso latte, jonka ansiosta vielä useampi tunti tsufeen nauttimisen jälkeenkin muistutetaan liikaa kofeiinia nauttinutta oravaa. Great. Järjenjuoksukin lienee samalla tasolla.

Koska oravajärjenjuoksuinen ei oikeasti tajua mitään, hän istuu kotona kirjoittamassa, kuuntelee Type 0 Negativea ja luultavasti näkee ensi yönä vielä sekopäisempiä unia. On se naisen elämä sitten joskus jännittävää.

Minua pidetään järki-ihmisen ja tunneihmisen sekoituksena, itse pidän itseäni milloin minäkin, tilanteesta riippuen.

Töissä olen aina pyrkinyt olemaan asiakeskeinen ja pitämään tunne-elämäni kurissa. Oma persoona on eri asia kuin tunne-elämä; työalallani liian tunteella mukana oleminen on myös haitaksi. Koska pidän itseäni monissa asioissa melko lapsellisena, mutta olen toisaalta hyvin vainoharhainen ja kyyninen, olen yrittänyt jotenkin uittaa uusasiallista työpersoonaani myös yksityiselämän puolelle. Varsin huonolla menestyksellä tämä projekti on sujunut, se on myönnettävä.

Toisaalta myönnän, että minulla on ulkoinen asianainen ja sisäinen höpö. Tänään molemmat olivat liikenteessä.

Asianainen auttoi eksynyttä lasta, keskusteli asiallisesti ja provokatiivisesti homokammoisen miehen kanssa junassa, sopi vanhempien kanssa matkajärjestelyistä, putsasi äidin kanssa sukuhopeoita, sai yhdellä mulkaisulla ölisevän juopon tekemään kunnioitettavan taakse-poistun vierestään metrossa ja hoiti asioita Kelan kanssa menettämättä hermojaan.

Höpöminä unelmoi kesken Hesarin lukemisen, kujerteli söpölle koiralle junassa, tunsi olonsa penskaksi itseään kymmenen vuotta nuorempien Burberry-naisten vieressä, pyöritteli silmiään kuunnellessaan parin jorgoksen "keskustelua", hihitteli kaverin treffeille, söi suklaata illalliseksi sekä kaatoi vahingossa kirjakasan ja kenkävuoren kuunnellessaan nettiradiosta suosikkilaulajansa jalat alta vievää ääntä meteliohjelman haastatteluosuudessa. Kootessani kirjojen muodostamaa tilataideteosta uudelleen jouduin myöntämään, että olen täysin heikkona tietynlaiseen miesääneen. Onneksi(?) kyseisen lajin kärki on kova, mutta kapea. Kuka tahansa niistä kavereista kun saisi murinallaan meikäläiseltä jalat alta alta nanosekunnin...

En ole koskaan pitänyt itseäni maailman parhaana kuskina, parhaimmillani olen ihan kohtuullinen tapaus. Viime aikojen autottomuuden ansiosta rattiin tulee lähdettyä innolla, mutta varovaisesti.

Entisestä sujuvasta parkkeeraajasta on tullut parkkeerausta välttelevä. Siksi ison auton vääntäminen ahtaaseen taskuparkkiin pitäisi opetella taas. Kun kääntelin tänään ahtaassa parkkitalossa pitkästä aikaa, aloin jälleen pohtia auton hankkimista - hylätäkseni asian tällä hetkellä liian kalliina, tarpeettomana ja epäekologisena.

Suhtautumiseni nopeusrajoituksiin on yleensä ihan maltillinen, mitä nyt suurimpien typeryyksien kohdalla tulee kirottua kunnolla. Kun köröttelee jossakin Turun Halisissa neljääkymppiä suoralla tienpätkällä, perseessä roikkuu ainakin yksi amisauto.

Tänään tuli kiroiltua tutulla tiepätkällä, kun se oli miinoitettu sellaisella määrällä vaihtuvia nopeusrajoituksia ja peltipoliiseja, että suuri huomio liikenteessä meni nopeusmittarin seurailuun - ja siihen, ettei joku kaupparatsu turauta takapuskuriin, kun sitä pyrki kilttinä tyttönä ajamaan edes suurin piirtein sääntöjen mukaan. Päätellen siitä, miten kamerat vilkkuivat, osa porukasta sai kunnon pikavoittoja. Minulla kun ei todellakaan ole varaa hankkia edes rikesakkoja tällä hetkellä...

Minulla on raskas kaasujalka, tykkään ajamisesta ja autoilun aiheuttamasta vapauden tunteesta. Laskettelin viime kesänä kaveri ikivanhalla kesäautolla aamuyöllä Turun motarilla kuunnellen vanhaa rokkia. Silloin tuli mieleen, että miten kiva olisi vuokrata auto ja ajaa omaa tahtiaan halki suuren Ameriikan. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että ehkä sitä eläkeläisenä ehtisi...

Olen aina jotenkin pitänyt sanasta muusa ja sen merkityksestä taiteiden ja tieteiden haltiattarena sekä taiteellisen inspiraation lähteenä.

Se, että joku/jokin on jollekin muusa, jättää melkoisen paljon tilaa (ennakkoluuloiselle) tulkinnalle. Kun ystävättäreni kutsui miestään väitöskirjansa muusaksi, tarkoitti hän keskustelukumppania, tukijaa ja kultamussukkaa, joka kantoi käytännössä täyden vastuun perhe- ja arkielämän pyörittämisestä tutkimuksen raskaimpina kuukausina. Hän ei suinkaan tarkoittanut miehen loikkineen toogassa pitkin kämppää harppu kainalossa tai poseeranneen Donatellon David-patsaan tyyliin olohuoneessa. Näinkin oli kuulemma luultu...

Puhuimme erilaisia kirjoitusduuneja tällä hetkellä tekevien ystävättärien kanssa siitä, mikä/kuka on kenenkin muusa. Me kaikki tunnustamme musiikin olevan meille se innoittaja, piiskuri ja työhön viejä. Ja kaikki me pelkäämme, että kyllästymme joihinkin suosikkiartisteihimme vielä tässä kirjoittamisen tuoksinassa.

Kaikesta musiikista ei muusaksi ole: jos musiikki vie liikaa mukaansa, ei varsinkaan tieteellinen asiakirjoittaminen onnistu - se huono puoli on esimerkiksi rässin ja döödsin kohdalla. Toisaalta mikään generiinen pilipalikaan ei nappaa.

Täydellinen ratkaisu on löytää omaan kirjoittamiseen täydellisesti sopivaa musiikkia. Minulle niin on käynyt tällä kertaa gootahtavan musiikin kanssa. Raja-aidoista riippumaton My Dying Bride on kuitenkin ehdoton ykkönen nyt, kun kyse on dekandentista kaihosta johonkin, jota ei oikeastaan ole koskaan ollut olemassa.

- Aamu oli niin kaunis!
- Latteen tulee himo...
- Hesarin jakajalla on melkoisen jännä tyyli taitella lehti.
- Naapurini on ryhtynyt oudoksi.
- Syksy on ihanaa aikaa.
- VR ryssii aina.
- Aina kun Päivi Räsänen ja muut homokammoiset tulevat telkkariin, kirkon ovi paukkuu. Viimeistä kertaa.
- Kirjoja on maailmassa ihanan paljon, mutta aikaa on liian vähän.'
- Woody Allenin "You Will Meet a Tall Dark Stranger" on kohtuullinen leffa, jossa on erinomaiset näyttelijät.
- Addiktion voi kehittää miltei mihin tahansa musaan. Nyt vuorossa on Alison Kraus & Robert Plant...

Olen aina ollut hyvin herkkä ihmisäänen eri sävyille. Rakastan kuunnella ihmisääntä ja pohtia, mitä se kertoo ihmisestä. Puhelimessa puhuessa huvittelen usein pohtimalla, miltä tuntematon puhekumppani näyttää.

Olen siinä mielessä tyypillinen länsimainen ja pohjoismainen ihminen, että arvostan matalaa ja selkeää puheääntä. Olen matalan äänen ystävä yleensä myös musiikissa, muutamaa sykähdyttävää poikkeusta lukuunottamatta.

Joudun usein noloihin tilanteisiin, koska keskityn joskus kuuntelemaan esim. julkisissa liikennevälineissä jonkun ihmisen kaunista ääntä. Vastaavasti pahankuuloinen puheääni saa minut hakeutumaan kauaksi jostakin ihmisestä. Tästä syystä en esimerkiksi ole koskaan pystynyt kuuntelemaan The Rasmusta, sillä Laurin ääni kuulostaa siltä kuin hän repisi äänihuuliaan rikki laulaessaan. Suurissa annoksissa myös Maija Vilkkumaa aiheuttaa samanlaista fiilistä.

*

Istuin tänään matelevassa ratikassa kirjaa lukien, käytännössä ajatukset jossakin sateenkaaren tuolla puolen.

Taakseni istui kaksi ihmistä, joiden puheäänet rimmasivat täysin yhteen. Naisella oli heleä, sävykäs ja puhdas puheääni, miellyttävä artikulaatio ja huoliteltu tapa puhua. Miehen ääni oli hyvin tummasävyinen, luonnollisen matala, selkeä ja hienosti yleiskielismurteellinen. Olin tipalla unohtaa nousta ratikasta, sillä heitä oli niin ihana kuunnella. En kuunnellut heidän puheensa sisältöä, nautin vain puheen koulitusta rytmistä.

Tajusin hypätä ulos liikennevälineestä vasta, kun pysäkiltä sisään vyöryi mursunkokoinen räppärimies, joka oli pakkotransponoinut ääntään alaspäin "miehekkääksi". Hän onnistui lespaamaan, sössöttätmään ja honottamaan sellaisen sekamelskan savolaismurteesta ja itähelsinkiläisestä lähiöpuheesta, että pahaa teki. Kaikki hoidettiin hajalla olevalla äänellä ja karjankutsuntavolyymilla, joten kundin äänihuulia kävi todellakin sääliksi.

Nousin ratikasta, napsautin Leonard Cohenin soimaan ja kävelin lehtien sekaan upean äänen viemänä.