Muusa

Olen aina jotenkin pitänyt sanasta muusa ja sen merkityksestä taiteiden ja tieteiden haltiattarena sekä taiteellisen inspiraation lähteenä.

Se, että joku/jokin on jollekin muusa, jättää melkoisen paljon tilaa (ennakkoluuloiselle) tulkinnalle. Kun ystävättäreni kutsui miestään väitöskirjansa muusaksi, tarkoitti hän keskustelukumppania, tukijaa ja kultamussukkaa, joka kantoi käytännössä täyden vastuun perhe- ja arkielämän pyörittämisestä tutkimuksen raskaimpina kuukausina. Hän ei suinkaan tarkoittanut miehen loikkineen toogassa pitkin kämppää harppu kainalossa tai poseeranneen Donatellon David-patsaan tyyliin olohuoneessa. Näinkin oli kuulemma luultu...

Puhuimme erilaisia kirjoitusduuneja tällä hetkellä tekevien ystävättärien kanssa siitä, mikä/kuka on kenenkin muusa. Me kaikki tunnustamme musiikin olevan meille se innoittaja, piiskuri ja työhön viejä. Ja kaikki me pelkäämme, että kyllästymme joihinkin suosikkiartisteihimme vielä tässä kirjoittamisen tuoksinassa.

Kaikesta musiikista ei muusaksi ole: jos musiikki vie liikaa mukaansa, ei varsinkaan tieteellinen asiakirjoittaminen onnistu - se huono puoli on esimerkiksi rässin ja döödsin kohdalla. Toisaalta mikään generiinen pilipalikaan ei nappaa.

Täydellinen ratkaisu on löytää omaan kirjoittamiseen täydellisesti sopivaa musiikkia. Minulle niin on käynyt tällä kertaa gootahtavan musiikin kanssa. Raja-aidoista riippumaton My Dying Bride on kuitenkin ehdoton ykkönen nyt, kun kyse on dekandentista kaihosta johonkin, jota ei oikeastaan ole koskaan ollut olemassa.

Kirjoitettaessa soi My Dying Bride: For My Fallen Angel