Pari kaveriani oli käynyt viikonlopun aikana treffeillä: toinen oli Turhautunut ja toinen Hyvin Turhautunut. Ensin mainittu oli kolmansilla treffeillä netissä tapaamansa miehen kanssa, joka kättelee häntä edelleen bisnestyyliin, kävelee kahden metrin päässä, puhuu kuin työhaastattelussa ja pukeutuu kuin Hjallis Harkimo. Vielä turhautuneempi oli käynyt treffeillä vanhan kaverinsa kanssa, jota ystävät ovat hänelle parittaneet miehen avoerosta asti. Treffinomaisilla tapaamisilla on juostu parisen kuukautta, ja neiti ei ole tullut hullua hurskaammaksi miehen mahd. kiinnostuksesta. Olenkin vissiin luvannut ilmaantua parin tuttavan kanssa ensi viikonlopun treffeille rekka-autonkokoisen lakanan kanssa ja roikuttaa sitä ikkunan takana. Tekstiosuus on vielä hakusessa, mutta SUUTELE TYTTÖÄ, PAHVI! voisi olla toimiva...
Itse pohdin flunssaväsynä kotona teemukini äärellä, että edellä mainitut treffeilumuodot ovat minulle molemmat mahdottomuuksien kategoriassa. Nettitreffit eivät vain tunnu minun jutultani. Olen sekä liian varovainen että hömppäromanttinen(?), sillä en osaa viehättyä pelkkään sisältöön, myös kuoressa pitää olla särmää. Kaverini nauravatkin, että ulkonäköniuhotan vain pituuden (tarpeeksi paljon pitempi), raamien (enemmän kuin minulla) ja silmien (tarpeeksi sielua) suhteen. Minun miesmakuni on kaverien listoissa päätynyt yleensä omituiseksi, joten heidän nykyarvionsa mukaan löytäisin netistäkin vain marsilaisen tai savolaisen. Siksi ei tarvitse enää pelätä muiden tekemiä deitti-ilmoituksia...
Toinen asia, jota en halua hallita, on kaverien kautta tapahtuva sokkotreffailu. Koska olen sosiaalisesta kuorestani huolimatta vainoharhainen pelkuri, en voisi kuvitella tapailevani kaverin kaveria. En nimittäin saisi ikinä aikaiseksi tehdä mitään, en koskaan antaisi kenenkään kaverin tehdä mitään, enkä kestäisi vaivaannuttavaa pariuttamiskarnevaalia, jota seurattaisiin tuttavapiirissä kuin tositeeveesarjaa.
Kaverini huomauttikin kerran, että kaikki seurustelukumppanini ja heilani ovat löytyneet täysin muista kuvioista ja tuttavapiirieni ulkopuolelta. Ehkä olen nähnyt liikaa näitä koko kaveripiirin jakavia suurdraamoja, joihin yritetään saada toisia erotuomareiksi ja sotajoukoiksi. En myöskään halua puolen tuttaviston seuraavan konttaustani suhteellisuuden polulla ohjeineen ja neuvoineen - tai olla vastuussa kaveripiirin jakautumisesta mahdollisen Suuren Draaman sattuessa.
Eräs ystäväni on taas kutsunut minua monilla pelkureille sopivilla lempinimillä lampaasta alkaen (bäääh...), koska entisen opiskelukaverini duunikaveri olisi vimpan päälle mies minun makuuni (menin tyhmyyksissäni tunnustamaan tämän ystävälleni). Koska olen varma siitä, ettei mies ole minusta kiinnostunut, olen majoittunut herrasta mahdollisimman kauas kaikissa yhteisissä riennoissa. Näin jo kauhu-unia eräistäkin perjantaibakkanaaleista, joissa tiesin skumpan virtaavan Niagarana ja joihin olin menossa suoraan töistä 60-tuntisen työviikon, vähäunisten öiden, huikean henkisen prässin ja olemattoman syömisen jälkeen. Näin jo sieluni silmillä, miten kipuan kahden skumppalasillisen jälkeen miehen polvelle kosimaan häntä ja saan elämää suuremmat pakit. (Käyttäydyin tietysti kuin pieni, hyvinkasvatettu tyttö, mutta tulipas stressattua tuostakin...)
*
Kiitos parin vuoden takaisten kolhujen, viimeiset pari vuotta olen pysytellyt suurin piirtein armeliaan kaukana miehistä ja treffeistä. Onneksi en ole mikään pieni ja sievä söpöliini vaan sen luokan pahatar, että kuka tahansa ei kompastu vahingossa. Silti niitä vahinkoja joskus sattuu. Sain asiasta viimeisimmän kauniin muistutuksen juhlapyhinä; kaikkea voi sattua vahingossa, huolimattomasti ja selvinpäin. Heräsin sievästi entisen heilani sängystä laahattuani hänet puolisammuneena baarista kotiin, kun kukaan muu ei auttanut kundia hädässä.
Ensin iski täysin irrelevantti kauhu. Kun huomasin nukkuvani vaatteet päällä ja herran asustuksen olevan samaa luokkaa, helpotti. Puh. Eipä tässä mitään. Selvittyäni krapulaisesta pitkätukasta siveällä snogailulla matkasin kodin kautta tapaamaan ystävääni huvittuneenhappamana ja vakuuttuneena siitä, että mitään pölömpää ei voisi enää tapahtua. Tietysti törmäsin tähän salaa ja kaukaisesti ihailemaani tuttavaurokseen lähi-Alepan ovissa kotimatkalla. Seisoin siinä Derrick-silmäpusseineni, sänkykamarisilmineni ja -hiuksineni ja kirosin muutamiakin kohtalottaria sekä puhuin rikkiviisaasti säästä.
Marssin kotiin maitolitra ja suklaa kainalossa pohtien sitä, miten helposti asiallisesta aikuisesta tuleekin noin 13-vuotias teini, jolla kasvaa kaksi lisäpäätä, puhkeaa akne ja ääni muuttuu kimakaksi ininäksi silkasta komean miehen tapaamisesta. Siksi teinkin kunniakkaan lupauksen happaman spinsteröinnin jatkamisesta. Nuttura niskaan ja menoksi eloisaan ja reippaaseen tätien elämään. Ehkä.
