Ihmisten luokittelu on sekä ärsyttävää että kiinnostavaa. Ärsyttävää siinä mielessä, että jokaiselle halutaan löytää oma pikku lokero, jonka sisältö analysoidaan, tuotteistetaan, arvioidaan, yleistetään ja nimikoidaan; kiinnostavaa siinä mielessä, että täydellistä ja luotettavaa luokittelutapaa ei ole koskaan ollutkaan. Ihminen on sosiaalinen kameleontti, usein hallitsematon muuttuja, jonka ulkokuori voi olla iloisessa ristiriidassa leimauttavan ulkonäön kanssa.
Jokainen meistä luokittelee, yleistää ja arvioi. Minä rakastan julkisia kulkuvälineitä, kahviloita ja lentoasemia, joissa voi tarkkailla ihmisiä. Suomalaisen kulttuurin homogeenisuus on laventunut melkoisesti, mutta meillä luokittelu nojaa edelleen pääasiassa tyyliseikkoihin. Monissa maissa johtavina kriteereinä ovat yhteiskuntaluokka ja varallisuus: vanhan ja uuden rahan erottaa toisistaan, media-alan ja pankkiirialan nyanssit ovat kiinnostavia, etninen tausta ja varallisuus omassa etnisessä ryhmässä näkyvät...
Vaurauden näyttäminen on varsin uutta suomalaisessa kulttuurissa. Toiseen maailmansotaan asti luokkajako oli tiukempi, jaettu niukkuus yhdisti 1940-luvulta lähtien, sitten varallisuudesta tuli luokka-asia ja politiikkaa, kunnes 1980-luvulla kulutettiin ja kimallettiin. Vuosikymmenen krapulan jälkeen varallisuuserot ovat kasvussa, ja kulutustavat kertovat menestyksestä. Menestyjä pukeutuu kalliisti, ajaa uljaasti, juhlii näyttävästi, asuu ja sisustaa laadukkaasti sekä työskentelee raa'asti.
Moni imee ideaalin elintapansa median välittämästä todellisuudesta ja pyrkii omilla keinoillaan kohti menestykseksi kokemaansa. Media luo tarpeita, vahvistaa olemassa olevia ja haistelee uusia tuulia. Lehdet, televisio, Internet ja kirjallisuus esittelevät unelmaa - joskus myös sivulauseessa sen kääntöpuolia.
Monen nuoren maailma rakentuu pelottavan paljon ulkonäköön perustuvan menestyksen arvostamiseen ja etsimiseen. Moni nuori haluaa julkisuuteen, koska sinne pääsee kuka tavis tahansa. Kun kysyy, miksi julkkikseksi halutaan, syynä ovat kuuluisuus, bileet, raha ja maine. Monella tosin ei ole mitään käsitystä siitä, että julkkis ei ole ammatti, josta saa rahaa. Tosi-tv:stä ei todellakaan päästä Hollywoodiin, näyttelijäksi tai malliksi - ylipäätään vakavasti otettavaksi ihmiseksi. Idols-, Huippumalli- ja Talent-kisoissa on sentään kyse taidoista tai selkeästä päämäärästä, vaikka ohjelmien oikeutuksesta mitä tahansa mieltä olisikin; jokin BB-tyylinen häröily kertoo enemmänkin ihmisen tyrkkyluonteesta.
Ihmisen tyylistä ja ulkonäöstä on tullut kaiken kattava käyntikortti. Kauneus, nuorekkuus ja "oikea asenne"(=pukeutuminen) ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin koulutus ja pätevyys. Nykyhetken tyäelämä ja media viestittävät juuri ulkoisten arvojen tärkeyttä - ja samaan aikaan ihmetellään nuorten negatiivisia ulkonäkökäsityksiä ja masentuneisuutta. Ystäväni totesi kerran, että aikoinaan meillä viisitoistavuotiailla oli tavoitteena olla "silleen tavallisen kivannäköinen", nykyään sen ikäisten tavoitteena on olla laiha, kaunis, seksikäs ja erottuva.
Kilpailuyhteiskunnassa millä tahansa alalla voidaan kisata paremmuudesta: ulkonäkö, työpaikka, vaatetus, kengät, laukut, autot, lomat, lapset, harrastukset, koti, elämänlaatu, usko, rakkaus ja tavoitteellisuus olkoon esimerkkeinä. Sitä tuntee usein olevansa jälkijunassa, kun näillä asioilla ei halua kilpailla. Tietyillä aloilla kilpailun ulkopuolella pysyminen vaatii taitoa - kaltaiseni humanisti ei pääse onneksi mukaan edes yhteislähtöön.
En ole kaunis nainen, jolla on hoikka ja muodokas vartalo. En ole töissä mediaseksikkäällä ja kalliisti palkatulla alalla. En omista yhtään paria kalliita design-kenkiä, käsivarrellani ei roiku klassikkolaukkua enkä pukeudu töihin boutique-luomuksiin. En omista autoa ja lomamatkani ovat viime vuosina olleet rahanpuutteen vuoksi olemattomia. Olen perheetön ja lapseton, asun vuokralla yksiössä, en harrasta golfia tai riippuliitoa eikä minulla ole miesystävää, joka veisi minut syömään kalliisiin ravintoloihin tai hukuttaisi shampanjaan ja lahjoihin. Jäänkö jostain paitsi?
Suurin osa ystävistäni ei metsästä unelmaelämää vaan haluaa elää mahdollisimman hyvin. Meillä kaikilla on paheemme ja unelmamme, mutta elämänlaatu merkitsee jotain muuta kuin materiaa. Suurin osa meistä haluaisi olla pikkuisen varakkaampia, jotta voisi elää vähän mukavammin: matkustella enemmän, vaihtaa tilavampaan asuntoon, päästää vanhan auton lepoon, ostaa laadukkaampia vaatteita, herkutella eettisemmin ja paremmin tai harrastaa enemmän. Rahaa tarvitaan, mutta sen ei haluta olevan avain onneen.
Näin pitkästä aikaa eri yhteyksissä pari vanhaa tuttuani, jotka elävät aikakauslehtien unelmaelämää miltei kaikilta osin. Rouva Z tekee kovasti töitä ja on päässyt tavoitteisiinsa niin älynsä, ulkoisten avujensa kuin perhesuhteidensa vuoksi (viimeiset kaksi todettu ikävä kyllä perustellusti). Hän on kiistatta hyvä omalla alallaan. Rouva Q tekee vielä enemmän töitä ja on päässyt tavoitteisiinsa sinnikkyytensä ja lahjakkuutensa ansiosta. Silti minulle jäi tunne, että jotain puuttuu. Pohdin bussissa, että tunsinko näin mahdollisen kateuden vuoksi. En. En oikeasti haluaisi vaihtaa elämääni heidän elämäänsä. Oma itsekurini ja motivaationi eivät riittäisi niihin uhrauksiin, joita varsinkin Rouva Q on tehnyt.
Oman elämän uhraukset ovat jättäneet molempiin rouviin jälkensä. Kenties niistä uhrauksista johtuen Rouva Z on luonut itsestään viileäntyylikkään ladyn, jonka teflonmainen pinta ei anna mitään tarttumapintaa hänen todelliseen persoonaansa. Rouva Q:n ympärillä taas leijailee hienovireinen haikeus. Sellainen haikeus, joka ympäröi kaikkia unelmia.
*
Katselin kaupungilla ryntäileviä ihmisiä, joiden käsissä pullottivat ostoskassit. Silmissäni vilisivät merkkituotteet ja niiden kopiot, kalliit ja halvat aurinkolasit, uudet ja vanhat autot sekä kaikenlaiset ihmiset, jotka metsästivät, ylläpitivät ja pökittivät unelmaansa. Kerjäläinen kaupitteli ruusuja, teinityttö laski senttejään maksaakseen muotilaukun, ikäiseni nainen ojensi luottokorttinsa maksaakseen 130 euron kosmetiikkansa, lapsiperhe asteli Rossoon ja tyylikäs pariskunta nousi taksista gourmet-ravintolan edessä.
Kun astelin verkkaisasti kotiin, pohdin erilaisia unelmia. Nykyhetken unelmia kuvaa paremminkin sana tahto, aggressiivinen halu johonkin konkreettiseen. Unelma-sanassa on jotain vanhanaikaista ja hapuilevaa ajatusta jostain sellaisesta, jota ei koskaan sellaisenaan usko saavuttavansa. Jotain haikean kaunista.