Kypsää viljaa

Päätin pienestä kuumeesta (kivoja nämä minkälie hornahorkkahyttysen patit...) huolimatta polkaista hiljaisen pyörälenkin, vaikka työpäivän jälkeen muistutinkin lähinnä väsähtänyttä ameebaa. Sitä paitsi olin mutustellut mahtavan kasan Kantolan Kauraa ja karpaloita -keksejä, joten oli pakkokin lähteä. En saisi ostaa niitä keksejä, kuuluvat niihin harvoihin kekseihin, joita pystyn nykäisemään paketin kerralla. Viime aikoina on muutenkin tullut syötyä uskomatonta moskaa, joten skarppaaminen olisi ihan hyväksi.

Ilma oli pari tuntia sitten aika jännä. Rannassa oli vielä puolipilvistä, mutta Suomenlinna välkkyi kultaisessa autereessa. Saaret näyttivät siltä, kuin niitä katselisi kevyen kultapölyn läpi. Kun olin lopulta päässyt Hietsuun, sain ihailla elokuun laskevaa aurinkoa, jonka oranssi silta väreili lupausta syksystä. Moni muukin oli lähtenyt ulos, poluilla oli tungosta.

Kun kävin matkan varrella kaupassa, jäin taas kerran pohtimaan sattumalta näkemääni ihmistä. Kaupan penkillä istui huolitellusti puettu, vanhempi nainen. Hän istui siinä jotenkin väsähtäneen näköisenä, sellaisena, että olisi tehnyt mieli mennä viereen istumaan, ottaa kädestä kiinni ja kysyä kuulumisia. Vanhat naiset ovat sitkeitä ja usein yksinäisiä. Siksi kiireessäkin yrittää löytää aikaa jutella naapurin mummojen kanssa tai etsiä sopivaa aikaa vierailuun isotädin luona.

Vanhat naiset ovat minusta aina olleet kiinnostavia. Jo pienenä tyttönä pohdin, mitä naiset olivat elämässään tehneet. Omien, jo edesmenneiden mummieni muistelot ja päiväkirjat nuoruudestaan ovat antaneet uutta näkökulmaa siihen, mitä heistä tuli. Muistan vieläkin, miten sykähdyttävää oli kesken muun puheen kuulla toisen mummin muisteloita 1930-luvun värikkäistä vuosista, jolloin ajeltiin ajokortitta pitkin Suomea ja käytiin elokuvissa ja "koktailleilla", kun päästiin isoon kaupunkiin. Puritaanisen ja jeesustelevan vanhan naisen menneisyydestä löytyikin yllättäen jotain hohdokasta. On mielenkiintoista, miten monet mummieni ikäiset naiset puhuivat 1930-luvusta kuin häpeillen. II maailmansota tuntui vetäneen verhon kaiken iloisen eteen ja ennen sotaa koettu muuttui muistoissakin kevytmieliseksi ja vaietuksi. Kenties siksi aikakaudesta onkin tullut ehtymätön mielenkiintoni kohde. Ristiriitainen, dekadentti, jakautunut ja latautunut vuosikymmen. Jos voisi siirtyä ajassa taaksepäin, valitsisin ajan 1910-luvun puolivälistä 1930-luvun loppuun. Aikaan, jolloin oli suorastaan hengästyttävää olla moderni.

Olen usein miettinyt, millainen minusta tulee vanhana - jos elän vanhaksi. Suvussamme naiset ovat ollet yleensä pitkäikäisiä, mutta mistäpä sitä tulevan tietää. Toivottavasti en päädy vaipoissa käänneltäväksi paketiksi vuodeosastolle - jos sellaisia enää silloin edes on. Erään vakuutusmatemaatikkotuttavani lohdullisten laskujen mukaan eläkeikäni päätynee jonnekin 70 hujakoille, joten tällä stressimäärällä sen jälkeen kutsuu aika pian laitos tai hauta. Kuinkahan paljon nykyinen elämäntyyli leikkaa eliniänodotetta paremmista terveysnäkökohdista huolimatta? Stressi kun vaikuttaa niin mieleen kuin ruumiiseenkin monin tavoin.

*

Nyt pitäisi tehdä vielä tovi töitä ja sen jälkeen uinahtaa, jotta huomenna voisi ehkä herätä kuumeetta. Muuten hengästyttää olla töissä...