Turn Loose the Swans

Täällä sitä istutaan taas käsi poskella koneen ääressä kynttilän liekkiä tuijottaen, vaikka tässä pitäisi tehdä töitä, olla tehokas, jättää iltasyöminen ja vain maistella pehmeästi ja zeniläisesti hymyillen iltateetä.

Olo on jotenkin monityydyttämätön, mikä kuulostaa kovasti kaksimieliseltä (ja toisaalta rasvaiselta - kuin maininnalta margariinipurkin kyljessä...), vaikka kyseessä on sellainen monen elämänalueen ahistus. Pieneltä osin ollaan myös ahdistuneita sivistyneen eurooppalaisesti, vaikka lähimmäs päästää tätä metsäsuomalaista tunnetilaa, jossa tekisi mieli istua yksin metsässä mököttämässä, kun elu vaan kyrsii tarpeeksi.

Työtaakka ahistaa. Opinnot ahistavat. Rahatilanne ahistaa. Ystävyyssuhteet pohdituttavat. Unelmoida ei oikein uskalla, vaikka mieli tekisi - siitä tulee kuitenkin paha mieli. Kaiken huipuksi flunssa on hiipimässä kimppuun sankarillisesta puolustustaistelusta huolimatta.

Ehkä pitäisi mennä vain taas nukkumaan. Siitä on enemmän hyötyä asioiden tuloksettomasta vatvomisesta.

Talsittuani bussipysäkiltä kotiin kuteet pölyssä, hiukset tappuralla, kengät harmaina ja nenu tuhisevana saatoin todetan kevään virallisesti alkaneeksi. Huomiota vahvisti myös paniikkijarrutuksellaan matkustajiaan lennätellyt työmatkabussini, joka väisti viime tipassa Kurvissa ajotielle harhautuneita sekakäyttäjiä ja suoritti akuankkamaisen jarrutuksen, jossa koko bussin peräosa nousi ilmaan. About. Siwan kassalla saattoi myös päätellä ulkojuomiskauden alkaneen urakalla, sillä puistoa kohti mönki porukkaa horjahtelevassa jonossa, ja porttikongit toimivat sekä juomapaikkoina että bajamajoina.

Kaverini on jo päässyt todistamaan varminta kevään merkkiä eli auringon valosta intoutuneita karjuja (siis miehiä). Matkalla Kurvista Kaisaniemeen polvimittainen hame, mustat paksut sukkahousut, matalat ballerinatossut, lyhyt villakangastakki, aurinkolasit ja Marimekon olkalaukku kirvoittivat kehut bebanderista, perseestä ja bootysta, yhdet sössötykset rinnoista, yhden moitinnan paksuista sääristä ja yhden toiveen menosta puskaan naimaan. Härskit sedät ovat täällä taas. Todellinen sekoaminen tapahtunee siinä vaiheessa, kun sukkikset jätetään himaan ja pistellään menemään paljain säärin. Kaverini kanssa pohdittiin jälleen kerran, että pitäisikö meidän naistenkin sitten ryhtyä kommentoimaan karvaisia sääriä, sukkia sandaaleissa, paljaita kaljamahoja, olutterassirusketuksia ja vyölaukkuja noin niin kuin tasa-arvon nimissä, muka. Suurin osa naisista on onneksi liian fiksuja tuohon.

Kevään ja kesän merkkejä ovat myös peililasit, purjehduskengät, poplarit, kirkkaat värit, kesäautot ja kesämusa. Jostain kumman syystä kaikki vanhat kasarikesähitit, tusinareggae ja muu "letkeä" kesämusa sekä Scooter tekevät paluun. Kaikissa niissä on kestämistä. Tuo Scooter on kyllä samaan kauhuluokkaa kuin Danny, tyylikin on tismalleen kohdallaan... Tämänkin vuoksi pohtii, että voisi lähteä torstaina kuuntelemaan Satyriconia. Ei olisi pelkoa kevyestä kesöpopista siinä vaiheessa...

Kevään merkki on myös lisääntyvä työtaakka ja monet suuret ja pienet ongelmat. Pitänee mennä nukkumaan, jotta jaksaa niitä taas aamuvarhaisesta ratkoa.

Metallifestarit ovat uskomattoman sympaattisia, leimallisia ja hauskoja tapahtumia, ovat ne sitten esimerkiksi Kaisaniemessä avaran taivaan alla tai Glorian matalien kattojen tasolla.

Musiikki jyrisee kaiken yllä, kaljut, tukkapehkot, mustat vaatteet, maiharit, niittivyöt, bändipaidat ja maastokuosit vilistävät silmissä. Kaikkialla jengi tankkaa alkoholipitoisia nesteitä rivakkaa tahtia, ja osa porukasta konttaa/sammuu/sopertaa varsin varhaisessa vaiheessa - osa tosin kokee jossain vaiheessa jonkinlaisen ylösnousemuksen ja lopulta horjuu viimeisenä pystyssä.

Metelikemuissa kukaan ei ala yleensä ärhennellä turhista, baaritiskillä on vain mietoa etuilua ja pitissä tönitään maltillisesti. Loppuviimeksi osan aikaa soundit ovat aika paskat (tai ainakaan laulu ei kuulu kunnolla), vessaan saa jonottaa pienen ikuisuuden, joku kirmailee joko lavalla tai yleisössä munasillaan ja jatkoille lähdetään hunnien tehokkuudella, melulla ja itsevarmuudella.

Metallifestarit huomaa yleensä myös kropastaan, vaikka olisikin ihan/melkein selvänä. Jostain saa aina kummallisia mustelmia käsivarsiinsa (joku hipaissut niittirannekkeellaan vähän kovempaa), päkiät ovat hellinä (korkkareissa seisominen rules), kyljissä on reippaat skraadut korsetista (erityisesti, jos on hipsassa ollessaan pyytänyt kaveria vielä kiristämään sitä...), niska on täysin jumissa ja olkapäät ovat kipeät. Miespuolisilla saattaa olla myös isompia mustelmia pitissä riehumisesta ja erittäin isoja mustelmia siinä vaiheessa, jos on mennyt nyrjäyttelemään niskaansa naisten kaula-aukkoja katsellessaan ja kuolannut liian lähellä sitä kaula-aukkoa.

Festejä seuraa yleensä mieto dagen efter, jolloin on pakko saada pari litraa limsaa, puolikas pizzaa ja puoli litraa jätskiä sekä päästä tekemään reipas lenkki raikkaassa ulkoilmassa. Krapulapäivää viettävä osa porukasta suorittaa päivän aikana norjan kielen alkeiskurssia tai suuremman luokan reporankailua. Kun itse olisi dagen efter -päivänä hinkumassa kahville ja kävelylle, saa kiukkuisia äänteitä niiltä ihmisiltä, joiden elimistö linkoaa parhaillaan kuin tehokkain pesukone.

Metelifestien jälkeen voi varautua tuttavapiirin uteluihin jaksamisestaan, ylistää korvatulppia, pohtia puhelinnumeron antamisen mielekkyyttä, todeta tavanneensa paljon kivoja ihmisiä ja pohtia seuraavan festarin läheisyyttä...

Elämä on armottoman arvaamatonta. Toisinaan sitä joutuu tilanteisiin, jollaisiin ei ole ajatellut joutuvansa. Tilanne saattaa olla sellainen, että siihen on varautunut pienessä mielessään useastikin. Toivonut, suunnitellut, pohtinut, perustellut, selittänyt... Silti se ei koskaan suju suunnitellusti. Vähän sama homma kuin Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa, jossa kaikki meni enemmän tai vähemmän pieleen. Tai ainakaan ei suunnitelmien mukaan.

Sama asia koskee ihmissuhdejuttuja, joissa liikutaan kaltevilla pinnoilla, kärpäspaperilla, miinakentällä tai yritetään kulkea vetten päällä. Yleensä liukastutaan, jäädä kiinni, astutaan miinaan tai upotaan umpisukkeluksiin. Sitten pohditaan, että kuinkas tässä nyt näin kävi...

En ole vielä päässyt selville, että olenko typerä hölmö, auttamishaluinen idiootti, kyvytön häslä vai toivoton tunari. Näitä kaikkea huomaan kyllä olevani siinä vaiheessa, kun joudun keskustelemaan omien ihmissuhteideni koukeroista. Sanon kaikki typerät asiat, änkytän väärässä kohdassa, hukkaan sanani tai hölisen hermostuksissani liikaa. Annan siis itsestäni sen kuvan, että olen täydellinen idiootti. Noloa sinänsä, sillä olen sentään 33-vuotias nainen, teen töitä nuorten kanssa ja ihmissuhteet ovat olennainen osa työtäni.

Aurinkoinen ilma +
onnistunut treeni +
kaunis kimppu tulppaaneja +
pala ihanaa lohta +
sopivan napsakkaa broccolia +
lasi skumppaa +
hyvä jätski =
ihana lauantai
:)

Pääsiäisenä tuli taas keskusteltua eksistenssimme kannalta äärettömän olennaisista asioista. Sen inspiroimana muutamia pieniä väittämiä ja totuuksia niiden takana...

*

Naiset saavat kicksejä kasarista JonBonJovi-lookista, jossa paita on auki haaroihin asti ja rintakarvat pöyhitty lakalla.
TAI
Naiset saavat kicksejä DavidBeckham-lookista, jossa paita on auki haaroihin asti ja vahattu rinta välkehtii discovaloissa.

Joissakin baareissa näin voi kieltämättä käydäkin. Tosin jälkimmäisessä tapauksessa jengi on mennyt tod.näk. katsomaan Scandinavian Hunkseja tai jotain muita vastaavia poseerausjengejä lähiravinteliin...

Ihan noin niin kuin perusfaktana kumpaakin suuntaan voi todeta, että suurin osa naisista ei pidä ylimainostuksesta tai korskeista miehistä. Yleensä molemmat piirteet löytyvät niistä kavereista, jotka ulkoiluttavat (vahattuja) napakarvojaan tai hilluvat paidatta radalla. Suomen kesän festarijampat, Teräsbetoni ja kessikin moshaa -orkesterit eivät kuulu tähän alalajiin. He korskuvat muuten vain, mikä toisinaan on kovin symppistä...

*

Naiset liikehtivät miten liikehtivät ja tekevät hauskoja mooveja tanssilattialla vain saadakseen miehet kiinnostumaan.

Naiset tekevät hauskoja mooveja tanssilattialla, koska heistä on älyttömän hauskaa tanssia. Omilla mooveilla mukaan, jos osaat. Mukaantulo ei tarkoita suoraa otetta lanteista, pepusta tai rinnuksista. (Eräs ystävättäreni osaa vääntää näissä tilanteissa äärettömän tehokkaasti nk. miehisesti arasta paikasta - egokin menee siinä samalla...)

*

Naiset eivät osaa kertoa hauskoja ja härskejä juttuja.

Sori pojat. Teille ei koskaan kerrota koko totuutta. Jos pääset ainoana miehenä tyttöjen (sauna)iltaan, opit parissa tunnissa enemmän elämästä kuin kymmenessä vuodessa. Maailma ei enää ole entisensä sen jälkeen. Naisvaltaisilla työpaikoilla osa miehistä oppii tosi paljon, ja meillä melkein kaikki miehet haluavat aina kuulla parhaat jutut myös pikkujoulujatkoilla. :)

*

Naiset kuuntelevat metallia vain komeiden muusikoiden vuoksi tai pokatakseen itselleen miehen.

Wow, iso osa hevimiehistä on todellakin sen luokan adoniksia, että sitä meinaa pökrätä joka kerta Rocksin, Danten, Cornerin, Tavastian tai minkä tahansa pitkätukkamestan ovelle ihan silkasta ihastuksesta.

Jos joku on ryhtynyt kuuntelemaan Type 0 Negativea nähtyään Peter Steelen alastonkuvat Playgirlissa, on kyseessä tod.näk. homomies. Villin legendan mukaan Steelen tähdittämä numero on edelleen kovaa kamaa homopiireissä.

*

Miehet kuuntelevat metallia vain musiikin vuoksi, esiintyjän sukupuoli ja ulkonäkö ovat sivuseikka.

En ole ikinä nähnyt naisten saavan aikaan samanlaista kuolausrivistöä (teinibändejä lukuunottamatta) kuin metelistipojat kuunnellessaan Arch Enemyn Angela Gossow'ta. Samaan tapaan oli hupaisaa seurata Painin kitaristikaksikon tietä erinäisilläkin metelifestareilla - perässä konttaavaa miesaines oli hersyvä näky...

*

Kaikki naiset ihailevat latinomiehiä ja palvovat siirappisia ääniä kahdessa polvessa Julio ja Enrico Inglesiaksen tyyliin.

Uskooko joku vielä tuohon? Luulin, että tämä luulo meni jo ysärillä ohi. Yksi ystävättäristäni deittailee vain kaljuja, toinen vain alle 180-senttisiä; kolmas tykkää metroseksuaaleista ja neljäs luolamiehistä; viidennen mielestä miehen kuuluu osata tanssia ja kuudennen mielestä mies ja humppa sopivat yhteen vain Eläkeläisten keikalla. Makuja on monenlaisia...

*

Kaikki naiset tykkäävät gigelihevistä ja Whitesnakesta.

Kumpiakohan siellä Rhapsodyn eturivissä on enemmän? Luultavasti niitä datalasisia ja pukinpartaisia kundeja hattu päässä ja noppasetti taskussa. Whitesnaken eturivissä lienee sitä varttuneempaa daamipopulaa. Nuoremmat metallineidit kuolaavat huomattavasti ärjympien artistien eturiveissä. Miespuolinen frendini ihailee aina niin kovasti Amojen, Dark Tranquillityn ja Opethin keikoilla naiskaunetta, että sekin on kuulemma yksi syy käydä niillä. Miehethän ovat siellä vain sen musiikin tähden. Yep...

- ei se tälläkään kertaa onnistu
+ se uskoi puhetta
- ylpeys pitää säilyttää
+ mutku se vaan jotenkin jysähti
- ei se oikeasti ole kiinnostunut
+ ehkä mä vielä joskus näen sen
- onko pakko taas kerjätä verta nenästään
+ se puhui kivoista asioista
- etkö sä ole jo tuohon ikään mennessä oppinut parit realiteetit?
+ mun pitäisi kuulemma unelmoida enemmän
- usko jo, ei se tasan ole sua tuntevinaan
+ pienetkin hetket on kauniita
- uskot kuitenkin salaa niihin pieniin hetkiin ja sitten tulee iso itku
+ mulla on homma hanskassa, mä en unelmoi mitään
- sä olet sitten lapsellinen, anna olla nyt vaan, palaa torniisi
= Miksi helvetissä sitä ei voisi olla todellisuusrajoitteinen nunna syrjäisessä vuoristoluostarissa kilvoittelemassa kohti taivaallista rakkautta? NO, sitä ollaan toisella tavalla todellisuusrajoitteinen synkkä metalliprinsessa hevikaupunki Hellsingissä. Siellä vuoristoluostarissa missaisi ainakin tämän elämän ja unelmien realiteettien pikkuclashin...

Isoäitini rakasti monenlaisia kirjoja. Osa niistä tuntui lapsen korvaan kuivikkailta, osa kiinnostavilta ja osa kummalliselta hötöltä. Isoäidin kirjallisista suosikeista olen kuitenkin löytänyt monin tavoin ajatuksia herättävää luettavaa. (Toinen esiäiti keskittyi uskonnolliseen höttöön, joten hänen aivoituksiinsa kirjallisuuden saralla ei tullut tutustuttua...)

Silloin kun jostain syystä on tunne-elämältään hieman epätasapainossa, kaikenlainen höpöjuttu vetoaa kuin häkä. Kun selailin antikasta pari viikkoa sitten ostamaani kirjaa, muistelin isoäitiä. Hän oli pitänyt kirjasta kovasti, joten se oli pitänyt lainata kirjastosta usein. Olin aina ihmetellyt asiaa, sillä tarina oli mielestäni mitä kummallisin ja epäuskottavin.

Kun luin Florence Barclayn Rukousnauhan kömpelönä, rumana ja kiukkuisena teinityttönä, puhkuin raivoa lukukokemukseni jälkeen. Kirja oli mielestäni hurskasteleva, jeesusteleva, naista alentava ja tylsä. Siinä kuvataan kahden ystävyksen välille erään laulun vuoksi syttyvää rakkaustarinaa, jossa nuori ja komea mies rakastuu (pari vuotta) vanhempaan jaloon, mutta rotevaan ja rumaan naiseen. Monien mielikuvituksellisten kilvoittelukohtausten jälkeen sokeaksi muuttunut sankari ja edelleen roteva ja ruma sankaritar saavat toisensa jumalallisen rakkauden huuman helkkyessä.

Kirjaa selaillessani muistin kirjan ainoan mieltäni liikauttaneen kohtauksen, joka näyttää sen, miten tärkeää on melodraaman huippukohdassa paisutella kunnolla ja kipaista ylitunnelmoinnin puolelle. (Veikkaan, että tämän vuoksi herutusballadibändit menestyvät...)

Se kohta on Ethelbert Nevinin laulu Rukousnauha (The Rosary), joka siis avaa tämän komean nuoren miehen silmät sankarittaren erityislaatuisuudelle. Kyseinen laulu on hyvinkin uskonnollissymbolinen, mutta osuu täydellisesti maaliinsa siinä vaiheessa, kun rakkaus on karannut, elämä potkii päähään ja tunne-elämä on siirtynyt Tahitilta Pohjoisnavalle.

Itse biisi (löytyy eri-ikäisinä vonguntaversioina netistä) on kohtuullisen kauheaa ulvontaa, sanoitus kömpelö ja kaikki siihen liittyvät kohtaukset teoksessa kompastelevia. Kontekstissaan suomennettu laulu toimii tosin varsin sulosti.

Suhteeni teoksen huippukohtaan muistuttaa toisaaltani suhdettani suureen osaan black metallista (olen snobi tässä(kin) asiassa...). Karseaa ulvontaa, teko-truu-iivilia ja kompastelevaa. Silti se jotenkin viihdyttää...

Olen usein pohtinut nyrkkeilysäkin hankkimista kotiin, mutta en ole uskonut haperomaalisen kattoni sitä oikein kestävä. En myöskään halua reikää kattooni tai saada naapuria kylään. En pidä Gevalia-kahvista enkä halua kimppakämppään yläkerran naapurin kanssa.

Tänään tekisi taas mieli mätkiä ja potkia ja raivota. Inhoan työantajani kyvyttömyyttä hoitaa asiat loppuun asti kunnolla. Siksi työntekijät joutuvat taas kerran tekemään turhaa työtä ja kummallisilla säännöillä. Itsekin olen vääntänyt koko iltapäivän korvaavaa suunnitelman pikkuongelmiin, vaikka se ei oikeasti kuulukaan minulle. Jos se suunnitelma puuttuu, minä saan haukut. Todella loogista ja mukavaa.

On surkuhupaisaa lukea, miten lehdissä lässytetään siitä, miten lasten ja nuorten asiat täytyy pitää säästöjen ulkopuolella - ja sitten nähdä päivittäisessä työarjessaan se todellisuus. Lasten ja nuorten pahoinvoinnille ei tehdä mitään. Tai siis anteeksi, sitä lisätään kaikin mahdollisin tavoin vähentämällä koulujen, nuorisotoimen, sosiaalitoimen ja lastensuojelun määrärahoja. Työntekijät ajetaan loppuun, lasten vanhemmat tekevät töitä (jos niitä vielä on) kamalan paineen alla ja lapset ovat hermostuneita.

Hyvin pyyhkii. Helvetin hyvä yötä, Suomi.

Olen periaatteen nainen monessa mielessä ihan fiksuista asioista aivan puhtaaseen naurettavuuteen asti. Tänä pääsiäisenä on tullut oltua molempia. Olen ollut fiksu puhtaaseen naurettuvuuteen asti ja puhtaan naurettava fiksuuteen asti. Ja päässä on liikaa ajatuksia. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ei.