The Rosary meets BM...?

Isoäitini rakasti monenlaisia kirjoja. Osa niistä tuntui lapsen korvaan kuivikkailta, osa kiinnostavilta ja osa kummalliselta hötöltä. Isoäidin kirjallisista suosikeista olen kuitenkin löytänyt monin tavoin ajatuksia herättävää luettavaa. (Toinen esiäiti keskittyi uskonnolliseen höttöön, joten hänen aivoituksiinsa kirjallisuuden saralla ei tullut tutustuttua...)

Silloin kun jostain syystä on tunne-elämältään hieman epätasapainossa, kaikenlainen höpöjuttu vetoaa kuin häkä. Kun selailin antikasta pari viikkoa sitten ostamaani kirjaa, muistelin isoäitiä. Hän oli pitänyt kirjasta kovasti, joten se oli pitänyt lainata kirjastosta usein. Olin aina ihmetellyt asiaa, sillä tarina oli mielestäni mitä kummallisin ja epäuskottavin.

Kun luin Florence Barclayn Rukousnauhan kömpelönä, rumana ja kiukkuisena teinityttönä, puhkuin raivoa lukukokemukseni jälkeen. Kirja oli mielestäni hurskasteleva, jeesusteleva, naista alentava ja tylsä. Siinä kuvataan kahden ystävyksen välille erään laulun vuoksi syttyvää rakkaustarinaa, jossa nuori ja komea mies rakastuu (pari vuotta) vanhempaan jaloon, mutta rotevaan ja rumaan naiseen. Monien mielikuvituksellisten kilvoittelukohtausten jälkeen sokeaksi muuttunut sankari ja edelleen roteva ja ruma sankaritar saavat toisensa jumalallisen rakkauden huuman helkkyessä.

Kirjaa selaillessani muistin kirjan ainoan mieltäni liikauttaneen kohtauksen, joka näyttää sen, miten tärkeää on melodraaman huippukohdassa paisutella kunnolla ja kipaista ylitunnelmoinnin puolelle. (Veikkaan, että tämän vuoksi herutusballadibändit menestyvät...)

Se kohta on Ethelbert Nevinin laulu Rukousnauha (The Rosary), joka siis avaa tämän komean nuoren miehen silmät sankarittaren erityislaatuisuudelle. Kyseinen laulu on hyvinkin uskonnollissymbolinen, mutta osuu täydellisesti maaliinsa siinä vaiheessa, kun rakkaus on karannut, elämä potkii päähään ja tunne-elämä on siirtynyt Tahitilta Pohjoisnavalle.

Itse biisi (löytyy eri-ikäisinä vonguntaversioina netistä) on kohtuullisen kauheaa ulvontaa, sanoitus kömpelö ja kaikki siihen liittyvät kohtaukset teoksessa kompastelevia. Kontekstissaan suomennettu laulu toimii tosin varsin sulosti.

Suhteeni teoksen huippukohtaan muistuttaa toisaaltani suhdettani suureen osaan black metallista (olen snobi tässä(kin) asiassa...). Karseaa ulvontaa, teko-truu-iivilia ja kompastelevaa. Silti se jotenkin viihdyttää...