Kävelin treenisession jälkeen pitkin tavaratalon ruokaosastoa etsimässä jotain ruokaa. Kun väsyttää armottomasti, pitää yrittää keksiä jotain terveellista ruokaa, joten kori oli kukkuroillaan salaattiaineksia. Päätin sittenkin hakea pussillisen katkarapuja kylmäaltaasta.
Kylmäaltaan äärellä pohtiessani kiinnitin jostain syystä huomiota naiseen, joka vaelsi keksihyllyn äärellä. Hän oli ihan tavallisen näköinen, hieman pyöreä keski-ikäinen nainen. Punertavanruskeat hiukset olivat ponnarilla, päässä perustyylikkäät silmälasit ja yllä vaalea kevättakki. Hän käveli hyllyn äärellä, oli välillä lähdössä pois, mutta palasi takaisin. Olkapäällä oli laukku ja kädessä tavaratalon muovikassi. Nainen katseli hyllyjä kasvoillaan ilme, jonka tuttuus tuntui vatsanpohjassa.
Naisen ilme oli hieman väsynyt ja alistunut. Takana oli varmasti rankka päivä töissä, edessä ilta kotona. Perjantain kunniaksi teki mieli jotain hyvää. Vaikka ei pitäisi. Vaikka ei saisi. Vaikka oli tullut luvattua olla ilman makeaa. Vaikka tätä masua oli siunaantunut. Mutta viikko oli ollut raskas. Eikö sitä nyt saisi hemmotella itseään?
Kuka tahansa nainen olisi tunnistanut Sen Ilmeen. Perjantai. Väsyttää, huolettaa ja tylsii. Viikonloppuna voisi kenties päästä hetkeksi irti työstä ja rutiineista. Voisi istua perjantaina television ääressä tai kirjan parissa rentoutumassa ja lauantaina herätä aktiiviseen ja parempaan päivään. Olisi niin ihanaa syödä jotain hyvää. Vaikka ei pitäisi. Vaikka ei saisi.
Koko naisen olemus tuntui pyytävän anteeksi syntistä vierailua keksihyllyllä. Hän vilkaisi ohi kävellyttä teinityttöä syyllisesti, katseli ympärilleen varovasti ja nosti katseensa taas kohti keksejä. Jatkoin matkaa kohti kassoja. Otin kylmäaltaasta katkaravut ja jäätelöä. Koska teki mieli. Vaikka ei pitäisi.
Toivottavasti tuo nainen osti mielikeksejään ja lukee parhaillaan hyvää kirjaa vierellään lautasellinen keksejä, jalassa villasukat ja jaloissa pörröinen koira.