Turn Loose the Swans

Keskustelimme taannoin duunissa siitä, mikä on ihmisen paras ikä. Saimme aikaan mielenkiintoisen keskustelun, paljon yleistyksiä, uskomattomia muistoja ja erilaisia merkityksiä.

Toisten mielestä teini-iän huolettomuus on parasta (Vasta-argumentoijat muistelivat angstia, finnejä ja kotiintuloaikoja.), toiset liputtivat parikymppisyyttä (Vastustajat muistuttivat rahapulasta ja oman tien etsinnästä.), osa kallistui kolmi- tai nelikymppisyyteen (Vastustajat muistuttivat kriisivuosista ja ruuhkavuosista.) ja kuusikymppiset muistuttivat olevansa parhaassa iässä (Vastustajat muistuttelivat verenpaineesta ja polvinivelistä.).

Lopulta päättelimme, että paras bileikä on parikymppisyys (Mikä krapula? Miten niin ei jaksa baarissa viikkoa putkeen?), paras haahuiluaika on kolmekymppisyys (Kaikki säätävät nykyään vielä täysillä tuolloin.) ja paras aika hankkia kriisi on nelikymppisyys (Osa kaveriporukasta on eronnut, osa ryhtynyt reikihoitajaksi ja osa paahtaa ruuhkavuosia sisäradan piikkipaikalla.). Viisikymppisen pääteltiin olevan rahallisesti stabiilein (Jos ei ole eronnut, ryhtynyt reikihoitajaksi tai lohtushopannut.) ja kuusikymppisen villein (Ainakin vielä, kun eläkeikä on lähempänä 60-vuotispäiviä.)

Samalla aloimme myös pohtia, miten eri tavalla ikä on nähty eri aikoina. Samanikäinen kollega muisteli, että kun mutsinsa oli nelikymppinen, hän oli Rouva. Beige poplari. Rouvakävelykengät. Iso käsiveska. Helmet tai bismarck-ketju kaulassa juhlissa. Nelikymppisillä oli koko suku, kahvitarjoilu, voileipiä, pullakranssi ja kinuskikakkua. Lahjaksi saatiin hopeisia kakkulapioita, kruusattu kello ja tinavateja. Kun minä ja kollega juhlimme nelikymppisiä, paikalla oli kavereita, bändejä, salaatteja, juustoja, dipattavaa, skumppaa, viinejä ja lahjana lahjakortteja.

En ole koskaan kaivannut ikuiseen nuoruuteen. Teini-ikä oli kamalaa aikaa. Parikymppisenä oli rahaton ja hukassa. Kolmikymppisenä oma tie alkoi hiljalleen löytyä, mutta sen kulkeminen oli hidasta ja raskasta. Nelikymppisenä on kiva olla. Klassisesti harmillisinta on terveys - oma ja muiden. Huoli ikääntyvistä vanhemmista on muuttunut todellisemmaksi. Ensimmäiset omanikäiset ovat kuolleet sairaskohtaukseen tai syöpään. Huolettoman humputtelun jälkeen dagen efter voi olla murhaava.

Haluaisin uskoa jokaisen iän olevan sillä hetkellä paras ikä. Parikymppisestä alkaen olen pääasiallisesti viihtynyt omassa ikävaiheessani. Uskon tosin vanhemman kollegani viisautta hänen sanoessaan, että jokainen ikävaihe on hyvä, jos terveyttä riittää - ja pilkettä silmäkulmassa.

Väsyttää. Suljen kohta koneen, pesen hampaat ja ryömin sänkyyn. Rutistan tyynyn kainaloon ja lienen pian unessa.

Kello on noin kaksi. Herään säpsähtäen. Katson kelloa. Voi ei, taas. Pyörin tovin sängyssä. Nukahdan (aika usein).

Herään taas. Ulkona on pimeää. Vilkaisen silti toiveikkaasti kelloa. Neljä. Voi saatana. Pyörin sängyssä. Saatan saada unta.

Havahdun unesta/horroksesta. Kello on puoli kuusi. Olo on väsynyt. Jos nyt nukahtaa, herää kammottavan väsyneenä. Jos nousee ylös, maailma pyörii.

Kiskon itseni ylös ja ruiskin jääkylmää vettä kasvoille. Olen kiitollinen siitä, että minulla on työ. Se työ vain vie yöunet.

"Mitä tehdään sitten, kun ei jakseta enää unelmoida?"

Asiakasteinin huokaus jäi tapaamisen jälkeen vielä soimaan päähäni. Hänellä mielessä pyörivät on-offina pyörivä poikaystäväkuvio, yhä kaukaisemmalta tuntuva opiskelupaikkahaave ja riitelevät vanhemmat. Yritin valaa uskoa siihen, että 16-vuotiaan elämä ei lopu tähän syyskuiseen viikkoon. Siihen, että hänen unelmistaan osa ratheaisi omalla panoksella ja kovalla työllä. Siihen, että joskus on luovuttava jostain päästäkseen eteenpäin.

"Helppo sun on sanoo, sä oot aikuinen ja sun elämä on niin vitun helppoo."

"Tietäisitpä vain", ajattelin.

Töistä kotiin kävellessäni jämähdin omalle unelmien hautausmaalleni. Siinä onkin varsinainen kalmisto, jossa muistomerkit ovat vaihtelevan hyvässä kunnossa. Osa repsottaa, osa seisoo sotilaallisessa asennossa, osan pinta on verenkarvainen, osan jäässä. Siellä on myös nurkkaus, jonne ei uskalla mennä lähellekään. Sen notkelma on pimeyden ydin, ruumiskellari, jonka ovessa on kolminkertainen lukko, seinät kiveä, ovet ja ikkunanluukut terästä.

Oma unelmieni hautausmaani on kuitenkin muistutus siitä, että tässä sitä yhä keikutaan ja mennään eteenpäin, vaikka kontaten. Unelmien hautausmaan portista on aina tultu ulos, ei koskaan pudottu kuoppaan tai leimuttu krematorion liekeissä tomuksi. Kalmiston portilla on seisty suruhuntu kasvoilla ja luotu viimeinen silmäys menneeseen. Sitten huntu on nostettu lierin päällä liehumaan ja palattu korot kopsuen takaisin elämään. Leuka kenties hieman pystymmässä, silmät ehkä hiukan harmaampina, huulilla ilme, joka nousee tietyissä tilanteissa liian helposti takaisin.

Myös minä mietin, mitä sitten tapahtuisi, jos ei jaksaisi enää unelmoida. Kun oman pään unelmatehdas on lakossa, kirjallisuus ja musiikki ovat auttaneet pahimman yli. Toivottavasti jatkossakin, kukaan ei halua jäädä haudattujen unelmien vangiksi.

Sille on aina paikkansa. Terävä tuikkaus kylkiluiden väliin. Pieni toteamus sopivassa seurassa. Huomautus. Kommentti kuin ohimennen. Tietyntyyppinen huomio viestiketjussa. Syyttävä viesti.

Taas on sen aika.
"Minun on kyllä nyt pakko sanoa, kun itse et ymmärrä..." "On ikävä huomauttaa, mutta..."
"Minua kyllä nyt ihmetyttää, miten..."
Vastaan neutraalisti selventäen pointtini, tarvittaessa pahoitellen mahdollista väärinymmärrystä. Näissä tapauksissa on aivan turha yrittää mitään muuta. Kun menen huomenna töihin, saan kuunnella tarkoituksellista "selän takana puhumista" ja lisäläksytystä, jotta varmasti ymmärrän olevani jälleen väärässä. Asiaan palataan jokusen kerran sopivassa tilanteessa.

En oikeasti jaksa välittää tai vaivata päätäni muiden ongelmilla. Silti harmittaa, etten osaa pudistaa kommentteja olaltani kuin irtohiuksia. Jään mielessäni selvittämään olematonta takkua ja pahoitan kuitenkin mieleni. En silti halua suoda näille ns. pakko sanoa -ihmisille sitä iloa, että näyttäisin mitään reaktioita. Pysyn neutraalina, käytöksestäni ei huomaa mitään.

Ne, joiden on pakko sanoa ovat oma ihmistyyppinsä, joita riittää joka notkoon, saareen ja kahvihuoneeseen. Itse toivon, etten koskaan päädy ihmiseksi, jonka pitää purkaa oma turhautumisensa muihin ilman mitään varsinaista syytä. Ja sitten kun ottaa pannuun, osaan pitää suuni kiinni ja käydä vaikka pesemässä kahvinkeittimen kannun keittiössä käytävän päässä - sanomatta ensin sopivasti, että on kyllä ikävä huomauttaa, kun kukaan ei pese tätät kannua koskaan (ihmiselle, joka ei juo kahvia).