Haudatuille unelmille

"Mitä tehdään sitten, kun ei jakseta enää unelmoida?"

Asiakasteinin huokaus jäi tapaamisen jälkeen vielä soimaan päähäni. Hänellä mielessä pyörivät on-offina pyörivä poikaystäväkuvio, yhä kaukaisemmalta tuntuva opiskelupaikkahaave ja riitelevät vanhemmat. Yritin valaa uskoa siihen, että 16-vuotiaan elämä ei lopu tähän syyskuiseen viikkoon. Siihen, että hänen unelmistaan osa ratheaisi omalla panoksella ja kovalla työllä. Siihen, että joskus on luovuttava jostain päästäkseen eteenpäin.

"Helppo sun on sanoo, sä oot aikuinen ja sun elämä on niin vitun helppoo."

"Tietäisitpä vain", ajattelin.

Töistä kotiin kävellessäni jämähdin omalle unelmien hautausmaalleni. Siinä onkin varsinainen kalmisto, jossa muistomerkit ovat vaihtelevan hyvässä kunnossa. Osa repsottaa, osa seisoo sotilaallisessa asennossa, osan pinta on verenkarvainen, osan jäässä. Siellä on myös nurkkaus, jonne ei uskalla mennä lähellekään. Sen notkelma on pimeyden ydin, ruumiskellari, jonka ovessa on kolminkertainen lukko, seinät kiveä, ovet ja ikkunanluukut terästä.

Oma unelmieni hautausmaani on kuitenkin muistutus siitä, että tässä sitä yhä keikutaan ja mennään eteenpäin, vaikka kontaten. Unelmien hautausmaan portista on aina tultu ulos, ei koskaan pudottu kuoppaan tai leimuttu krematorion liekeissä tomuksi. Kalmiston portilla on seisty suruhuntu kasvoilla ja luotu viimeinen silmäys menneeseen. Sitten huntu on nostettu lierin päällä liehumaan ja palattu korot kopsuen takaisin elämään. Leuka kenties hieman pystymmässä, silmät ehkä hiukan harmaampina, huulilla ilme, joka nousee tietyissä tilanteissa liian helposti takaisin.

Myös minä mietin, mitä sitten tapahtuisi, jos ei jaksaisi enää unelmoida. Kun oman pään unelmatehdas on lakossa, kirjallisuus ja musiikki ovat auttaneet pahimman yli. Toivottavasti jatkossakin, kukaan ei halua jäädä haudattujen unelmien vangiksi.