Ne, joiden on aina pakko sanoa

Sille on aina paikkansa. Terävä tuikkaus kylkiluiden väliin. Pieni toteamus sopivassa seurassa. Huomautus. Kommentti kuin ohimennen. Tietyntyyppinen huomio viestiketjussa. Syyttävä viesti.

Taas on sen aika.
"Minun on kyllä nyt pakko sanoa, kun itse et ymmärrä..." "On ikävä huomauttaa, mutta..."
"Minua kyllä nyt ihmetyttää, miten..."
Vastaan neutraalisti selventäen pointtini, tarvittaessa pahoitellen mahdollista väärinymmärrystä. Näissä tapauksissa on aivan turha yrittää mitään muuta. Kun menen huomenna töihin, saan kuunnella tarkoituksellista "selän takana puhumista" ja lisäläksytystä, jotta varmasti ymmärrän olevani jälleen väärässä. Asiaan palataan jokusen kerran sopivassa tilanteessa.

En oikeasti jaksa välittää tai vaivata päätäni muiden ongelmilla. Silti harmittaa, etten osaa pudistaa kommentteja olaltani kuin irtohiuksia. Jään mielessäni selvittämään olematonta takkua ja pahoitan kuitenkin mieleni. En silti halua suoda näille ns. pakko sanoa -ihmisille sitä iloa, että näyttäisin mitään reaktioita. Pysyn neutraalina, käytöksestäni ei huomaa mitään.

Ne, joiden on pakko sanoa ovat oma ihmistyyppinsä, joita riittää joka notkoon, saareen ja kahvihuoneeseen. Itse toivon, etten koskaan päädy ihmiseksi, jonka pitää purkaa oma turhautumisensa muihin ilman mitään varsinaista syytä. Ja sitten kun ottaa pannuun, osaan pitää suuni kiinni ja käydä vaikka pesemässä kahvinkeittimen kannun keittiössä käytävän päässä - sanomatta ensin sopivasti, että on kyllä ikävä huomauttaa, kun kukaan ei pese tätät kannua koskaan (ihmiselle, joka ei juo kahvia).