Turn Loose the Swans

Istuskelin kahvilassa odottamassa myöhässä olevaa ystävätärtä ja selailin aikani kuluksi lehtilaatikon sisältöä. Ulkona satoi verkkaisesti lunta, kahvilan puheensorina oli vilkasta ja heleää. Edessä oli lasillinen lattea, ihmisiä kulki niskat kyyryssä ikkunan takana. Huokasin ja avasin umpimähkään uudehkon lehden.

*

Britti-Ellessä oli pieni juttu, joka osui ja upposi. Siinä itsensä kiltiksi ja tunnolliseksi tytöksi luonnehtiva toimittaja pohti "kiltteyden" ja "tuhmuuden" olemusta ja kiltin tytön dilemmaa. Hän pohdiskeli pitkään ja hartaasti pinkokiltteyttään ja sitä, miten kiltteys-tunnollisuuden muurin saisi murrettua.

Ikuinen vastapari, "kiltti" tyttö ja "paha" tyttö, on siinä mielessä mielenkiintoinen, että kumpikaan ei ole "hyvä" vaihtoehto. Kummallakin yhdistelmällä on negatiivinen arvolataus.

Tietyssä mielessä "pahassa" tytössä on pientä kapinallista gloriaa. Hän on se mimmi, joka pokaa kaikki kundit, kulkee pikkuisen liian niukoissa releissä, paskat välittää muiden mielipiteistä, on susi naiselle ja miehelle ja liikkuu "oikean" ja "väärän" rajalla. Esimerkiksi. "Paha" tyttökin voi tehdä parannuksen ja toisaalta osoittaa myös "kiltin" tytön elkeitä. Pehmenemistä. Herkkyyttä. Matkaa kohti Oikeanlaista Naiseutta.

"Kiltti" tyttö on se nyhverö, joka miettii ennen kuin toimii, on kivassa ja naiselle sopivassa työssä, kantaa puolen maailman murheita ja tehtäviä harteillaan, uhrautuu muiden puolesta ja asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Muun muassa. "Kiltissä" tytössä on ahdistavaa ja alistavaa jalustalle asettamista - ja siltä jalustalta pudotaan helposti.

*

Britti-Ellen toimittaja osui mielestäni (omien kokemusteni mukaan) naulan kantaan todetessaan, että kukaan ei menetä gloriaansa, mainettaan ja luotettavuuttaan niin nopeasti kuin "kiltti" tyttö, joka toimii äkkiä, arvaamatta ja yllättäen kuin "paha" tyttö. Tai tekee jotain, joka koetaan Pahaksi ja Vaaralliseksi Hänen Kaltaiselleen Tytölle.

Jos "kiltti" tyttö sattuu vetämään kunnon skumppaperseet ja käyttäytyy "raflaavasti", pokaa Komean ja Vaarallisen kundi frendiensä nenän edestä, kieltäytyy menemästä sukujuhliin, alkaa käydä aiempaa enemmän ulkona, kieltäytyy enää miellyttämästä kaikki ympärillään olevia ja pistää työpaikan äijät tyynesti järjestykseen, joutuu "kiltin" tytön ympäristö paniikkiin ja alkaa arvostella. Osaa "rikkomuksista" voidaan pitää säälittävinä ("Yrittääkös se olla jotain vaarallista, heheh..."), osan suhteen nousee paniikki ("Onko se sekoamassa? Onko se alkkis?"). Mite hyvänsä, ympäristö kokee oikeudekseen ja velvollisuudekseen pelastaa langenneen sisaren maineen, kunnian ja mielenterveyden. Luvassa on jeesustelua ja typeriä argumentteja. Naisroolin ahtaus tulee jälleen selväksi.

*

Minä olen kiltti tyttö. Teen kovasti töitä, omaan hyvin luterilaisen luonteenlaadun ja työmoraalin, haluan tehdä kaiken aina ajoissa, tuppaan olemaan liian kiltti muiden pyyntöjen suhteen ja yritän muutenkin elää ihmisiksi.

Minä sain jokunen vuosi sitten tämän langenneiden naisten kohtelun. Olin muuttanut uudelle paikkakunnalle, jossa oli pikkuisen enemmän minua miellyttävää elämää kuin entisellä. Monet ystäväni, jotka itse olivat elelleet huomattavasti rajumpaa elämää aikoinaan, alkoivat kolmikymppisinä ryhtyä henkisesti ahtaammiksi, joten sain kuulla jatkuvasti "moraalittomasta" elämästäni. Se oli aluksi loukkaavaa. Se oli typerää. Lopulta päätin, etten minä välitä moisesta pikkusieluisuudesta. Ei minun tarvitse.

Lajittelin vanhoja t-paitoja. Niistä pitäisi osa laittaa jäähylle, paitoja roikkuu muutenkin ahtaassa vaatekaapissa ihan liikaa. Huokasin. Mihin nekin voisi laittaa?

Se, joka on suunnitellut vaatekaappini, ei ole tehnyt kovin hyvää työtä. Matala, ahdas ja vaikeasti siivottava siivu on sullottu parven alle. Yhden matalahkon korisetin, yhden erikoisen vaatetanko + hyllyt -kokonaisuuden ja yhden vaatetanko-osuuden sisältävä kokonaisuus ei ole mikään käytännöllisyyden tai tilavuuden unelma. Kaipaan muuten minikokoisen edellisen kämppäni tilavaa ja käytännöllistä vaatehuonetta yli kaiken. En omista kovin suurinta vaatemäärää, mutta olen silti pulassa.

*

Asuntoni on tyypillinen vanha kalliolaiskämppä, jossa on vähänlaisesti säilytystilaa. Osa säilytystilasta on aikoinaan käytetty kylpyhuoneen laajentamiseen ja osa on oletettavasti purettu putkirempan yhteydessä muista syistä. Ovien yllä olleet kolmiokomerotkin ovat lähteneet jossakin vaiheessa.

Parven säilytysmahdollisuuksia kaventaa sen mataluus: sinne sopivia kaappeja on lähes mahdotonta löytää. Aikoinani ajattelin esimerkiksi siirtää kaikki vuodenvaatteet unitasolle. Jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyin säilytysrasiakasoihin kaikkialla.

*

Nykyinen asumismuotoni on tyypillinen vuokrakämppä, jossa on nk. "vain asuttu" vuosikausia. Jotain remppaa on tehty putkirempan yhteydessä. Seinät, lattiat ja katot rapistuvat hiljalleen. Kun muutan tästä ulos, lienee vuokranantajan pakko miettiä remppaa. Itse mietin alussa maalaamista, mutta seinien kunnon vuoksi en ole viitsinyt ryhtyä operaatioon, sillä urakka olisi iso - eikä minulla siihen ole kamalasti aikaa ollutkaan. Olen viihtynyt kämpässä hyvin, vaikka viemärihyttyset toisinaan ovat viettäneet melkoista fiestaa. Häiritsevämpi on lähistön trendipellebaari jatkuvine äänieristysongelmineen, jotka kyrsivätkin loppukeväästä alkusyksyyn.

Asun kuitenkin toistaiseksi varsin edukkaasti, en saisi tähän hintaan samankokoista kämppää tältä alueelta. Silti en voi olla pohtimatta oman kämpän ostamista, vaika kauas ovat hinnat Kalliossa karanneet. Lottovoittoa odotellassa - jos sitä edes lottoaisi...

*

Oman asuntohaaveeni ovat varsin maltilliset, kuten suurimmalla osalla ihmisistä nykyään. Taloussanomissahan monet kiinteistöalan ammattilaiset ovat kironneet sitä, miten paljon Helsinkiin on kaavoitettu ökyalueille ökyasuntoja, jotka kumisevat tyhjyyttään. Toisaalta eri-ikäisiä, erityisesti vanhoja isoja asuntoja / arvoasuntoja on täysin tyhjinä niin yksityisten kuin säätiöidenkin omistuksessa. Moni kysyykin, miten asumistehokkuutta tässä mielessä saisi tehostettua.

Eräs ystäväni parin kaverinsa kanssa muutti kymmenisen vuotta sitten uskomattomaan vanhaan asuntoon, jonka omista varakas ja hoitokodissa asuva rouva. Tytöt asuivat varsin pienellä vuokralla isoa rotiskoa vuosia. Välillä pientä liikehdintään oli ulkomaiden ja miesten suuntaan, mutta kolme tyttöä (+ pari vaihtuvaa) asui yhdessä yli kymmenen vuotta, ensin opiskelijoina, sitten työssäkäyvinä. Kun vanha rouva kuoli ja talo meni putkiremppaan, kommuuni purkaantui. Hekin saivat asuntonsa niin, että yksi tytöistä jutusteli kesätyöpaikassaan espoolaisen rouvan kanssa, joka kertoi äitinsä asunnon olevan tyhjänä. Jotenkin rouvat mielistyivät tyttöparveen, ja neidit muuttivat sisään. Ilman tuota olisi tuokin asunto maannut tyhjänä vuosia. Ystäväni huokaa usein, että opiskelijana oli ihana asua edukkaasti keskustassa keskellä kaikkea - työikäinen säästi halvassa vuokrassa kovaa vauhtia omaa asuntoaan.

*

Jokaisella ihmisellä lienee unelma-asuntohaaveita, varsinkin älyttömiä. "Pieni" linna Yorkshiressa ei toteutune - eivätkä ilmeisesti myöskään rantahuvila Australiassa, kaupunkiasunnot New Yorkissa, Berliinissä ja Lontoossa, kesämökki Prinssi Ervardin saarella ja viinitila Ranskassa...

Maltillisessa asuntohaaveessani asuisin noin 45-neliöisessä asunnossa itäisessä kantakaupungissa. Vaikka pidänkin vanhojen talojen korkeista huoneista, olen silti asumismukavuuden kannalta mieltynyt eniten 1950-1960-luvun asuntoihin, joissa on yleensä järkevähkö pohjaratkaisu, kohtuullisesti säilytystilaa ja sopiva kylppäri (ei mitään satavuotiaiden talojen komerokylppäreitä, mutta ei toisaalta nykyasuntojen lenttiskenttiä muistuttaviakaan).

Olisi ihanaa nukkua oikeassa sängyssä (ei parvella), saada kämppään mahtumaan työpöytä (yleispöytä työpöytänä on yleensä ongelmallinen) ja saada pikkuisen enemmän tilaa kirjoille. Myös parveke olisi ihana.

*

Nykyisessä taloustilanteessani ja yleisessä hintatilanteessa voin vain unelmoida omasta asunnosta tai edes isommasta vuokra-asunnosta. Ehkä sen oman asunnon aika joskus tulee...

Istuin sohvalla teemuki kädessä ja luin huonosti kirjoitettua ja kovin tylsää sinkkutyttöromaania, jossa juostaan epätoivoisesti miesten perässä viinapullo toisessa ja blandis toisessa kädessä. About. Olen typeryyksissäni lupautunut menemään hyvin heppoisen maun omaavan lukupiirin tapaamiseen. Keksin itselleni loppukevääksi muuta tekemistä, kun näin loput teokset. Ei minun pääni kestäisi. Ymmärrän todellisuuspaon, mutta silti...

Luen hyvin monenlaisia teoksia, "oikeasta/vakavasta" kirjallisuudesta "hömppään". Vihaan luokittelua. Se minun täytyy tosin myöntää, että suurin osa lajityypistä chick lit ei ole minun juttuani.

*

Huono chick lit sai huokaamaan, että onneksi suurin osa tutuistani voi tällä hetkellä paljon paremmin kuin keskimääräinen lajityypin päähenkilö. Isolla osalla tutuistani on meneillään ihanan seesteinen vaihe: tosi moni viime vuonna siviilisäätyään surrut on alkanut nauttia sinkkutyttöstatuksestaan. Kyse ei ole mistään aivottomasta Sinkkuelämää-menosta; kyse on puhtaasti siitä, että nautitaan ystävien seurasta, matkoista, oman asunnon sisustamisesta, opinnoista, töistä, perheestä, lemmikeistä, pitkistä keskuisteluista, omasta rauhasta, harrastuksista ja mielenrauhasta.

On ihana huomata, miten monen ahdistus on todella helpottanut. Yksikin tuttava huokasi, että hänen kaksi viime vuottaan ovat olleet kammottavaa yritystä päteä vakiintuneen kaveripiirin silmissä, yritystä "päästä" yhdeksi parillisista. Viime syyskuussa hän heitti hanskat tiskiin ja keskittyi siihen, että itsellä on hyvä olo. Yllättäen elämä onkin tällä hetkellä aivan ihanaa ja arvomaailma paremmassa kuosissa. Hän kun uskoi vielä vakaasti vuosi sitten, että vain typerät, lahjattomat ja rumat "eivät saa miestä". Näin oli kertonut kauniisti eräs tuttavapariskunta. Onneksi minä en ole koskaan uskonut tuollaisia urpoja - ja olen radeerannut sellaiset ulos kaveripiiristäni.

Itse olen tajunnut jo vuosia sitten totuuden siitä, että on parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa - ja sen, että viihdyn tosi hyvin yksi. Jostain kumman syystä typerä höpöminäni hoitaa minut aina välillä pulaan. Onneksi tajuan yleensä räpiköidä turvaan omaan rauhan satamaani jossakin vaiheessa. Järki pelaa edes ajoittain...

*

Minä pidän varsin paljon omasta elintavastani, se ei vähennä onnellisuuttani - siihen vaikuttavat tällä hetkellä aivan muut asiat.

Perinteisen dogmin mukaan yksineläjän kuuluu olla onneton ja odottaa parillisuuden aikaan. Parillinen ei saa myöntää, ettei viihdy nykyisessä elintavassaan.

Olen joskus huomannut, että haluni vastustaa "oikeanlaisen elintavan" normeja on tulkittu halveksunnaksi esimerkiksi parisuhdetta kohtaan. Kyse ei ole todellakaan siitä. Kyse on siitä, että moni uhraa oman onnellisuutensa "yleisesti hyväksytyn" ja "oikean" alttarilla.

Tämän illan Silminnäkijä kertoi samasta aiheesta.

http://www.burnmagazine.org/essays/2010/11/walter-astrada-rape-weapon-of-war-in-eastern-congo/

No niin, eräs ystävätär pyysi taas minulta apua internetin deittimaailman ihmeelliseen maailmaan. Yritin taas kerran tavuttaa huonolla menestyksellä, että minä en tiedä deittineteistä, suomikaksnelosista tai muistakaan yhtään mitään - paitsi että kyse ei ole minun mediastani ja että suhtaudun kaikkeen netissä olevaan parisuhderakenteluun hyvin epäluuloisesti.

Juu, pari ihanaa ystävää on löytänyt sen oikean ja päätynyt alttarille ja ekaan lapseen asti netin ansiosta, mutta suurempi osa on toikkaroinut bittiviidakossa hieman laihemmin - tai hyvinkin katastrofaalisin - tuloksin. Muutama tuttava on jo niin rutinoitunut ilmoittelija, että on sukkuloinut verkossa viitisenkin vuotta. Jatkuvasti. Nettideiteistä voisi kuulemma kirjoittaa pari kivaa kirjaa tai perustaa ihan oman blogin...

Märinöistäni huolimatta sain käteeni teelasin ja minut tyrkittiin sohvalle istumaan. Syvä huokaus. Tämä voisi olla tragikoomista, makaaberia tai puhdasta komediaa, jos toinen ei olisi haudanvakavasti tosissaan. Juuri se vakavuus pelotti - now or never -fiilis. Yritin keventää tunnelmaa, mutta sain heti huomautuksen: "Sun hällä väliä -asenteesi vuoksi sä olet edelleen sinkku. Tää on vakavaa!" Oli pakko mutista, että olen ihan tyytyväinen hällä väliä -sinkku, mutta minua ei taaskaan uskottu.

Ensin katselimme tsiljoona sivullista miesten profiileja. Koska osa-aikainen tourettemainen töräyttelyni on yleensä ystäväni mielestä hauskaa, annoin palaa. 26 sivun ja noin sadan kommentin jälkeen ystävätär huokasi, että hänen olisi todellakin pitänyt uskoa ennakkovaroitteluni. Minulla oli nimittäin paljon sanottavaa:
- Jos miehellä on joka helvetin kuvassa eri auto, sillä on todella paha sanonko-mikä-kompleksi...
- Miesten tissikuvat ovat vähintään yhtä typeriä kuin naistenkin. Paitsi että naisten tissit ovat yleensä nätimpiä.
- Tuolla vaatimuslistalla se tyyppi tulee ekoille treffeille, kaivaa noin 25-sivuisen kaavakenivaskan salkustaan, napsauttaa kynän auki ja kysyy, miksi sä haluat sen duunin. Tai sitten se naputtelee sun vastaukset jollekin itse koodatulle exel-talukolle ja laskee jonkun omatekemän sopivaisuusprosentin.
- Toikin on selkeä portfoliomies, joka etsii itselleen alaista. Siis vaimoa.
- Jos mies on tuon ikäinen ja hakee vain itseään 10-15 vuotta nuorempia naisia, on kaverilla jäänyt joku oidipaalisista vaiheista väliin.
- Jos tuon ikäinen mies kutsuu naisia vain nimellä "tipu", "pupunen" ja "kisuli", mua jokseenkin epäilyttää.
- Noin mieletöntä "kotimaista lainaa" en ole nähnyt sitten vanhojen Suomi-filmien.
- Tuo tyyppi etsii itselleen koriste-esinettä.
- Tuon tyypin kuvaus tarkoittaa, että se elelee fattan rahoittamana, soittaa huonosti akustista kitaraa ja ottaa kännipäissään kuvia jonkun naisen takamuksesta. Mä tiedän. Se kävi joskus samassa kapakassa kuin minä.
- Tuo on mun kaverin exä. Ja tietääkseni itse asiassa edelleen avoliitossa. Kas, se ei ole maininnut lapsiaan. Sillä on niitä kolmen eri naisen kanssa.

Neidin oman ilmoituksen ja profiilin vastaukset olivat myös huikeita. Oli taas ihan pakko kommentoida:
- Mä en ole ollenkaan osannut lukea sun ilmoa oikeen. Tämä tyyppi kuolaa sun dominoiville taipumuksillesi.
- Tää tyyppi etsii itselleen puumanaista. Se on sua kaksi vuotta nuorempi.
- Voi ei, joku 19-vuotias poika haluaa päästä poikuudestaan. Tai sitten tämä on joku 56-vuotias häirikkö.
- Tää mies haluaa susta kuvan, jossa pystyy arvioimaan sun rintojen koon.
- Jos mies aloittaa, että Sauli etsii Jenniä, en lähtisi.
- Tuo "oma" runo on itseasiassa ripattu Juhani Siljolta.
- Tuolla jätkällä on ilmeisesti ollut tuo profiili kahdeksan vuotta. Samalla tekstillä. Se kun ei ole enää 34-vuotias.
- Vaikka tämä jätkä ei vastaa yhtään sun kriteerejäsi, se vaikuttaa ainoalta sympaattiselta. Musta on mielenkiintoista, että (tuon ikäinen) mies listaa Eeva Joenpellon yhdeksi suosikkikirjailijoistaan. Tosin sen joka toinen sana on kirjoitettu väärin ja tekstissä ei ole yhtää isoa alkukirjainta, pistettä, pilkkua tai yhdyssanaa...

Tourettemaisuudestani huolimatta yksi vastaus ja pari profiilia vaikuttivat ystävän mielestä lupaavilta. Jätin hänet virittelemään verkkojaan ja lähdin taivaltamaan kotiin.

Ystäväni mielestä olen pinnallinen, koska nettideittailu ei kiinnosta. Kyse ei ole siitä. Viihdyin ihan hyvin itsekseni. Tähän nykyiseen elämäprosessiini ei tasan huvitä bongata ketään. Sitten minun on pakko todeta, että kuulun ihmisiin, joille Se Juttu on usein kemia, karisma, flow tai jokin epämääräinen vastaava juttu. Se ei tarkoita komeutta, kauneutta, varallisuutta tai muutakaan. Se vain on. Sitä ei voi feikata.

Istuin kahvilassa lukemassa, kun kuulin sen. Äänen. Ihan samanlaisen kuin...

Mietin hetken, uskallanko kääntyä. Huomasin olevani mukavasti kahden isokokoisen työmiehen haalarihahmojen ja seinän välissä. Vedin syvään henkeä. Kurkistin varovaisesti ison vironvenäläisen miehen vasemman olan takaa. Puh. Ei se ollutkaan. Helpotus tuntui vatsassa asti. Palasin kirjan pariin ja siemaisin latteani. Silti, helpotuksesta huolimatta, tuli mieleen, mitä jos...

Joskus on yhtä aikaa ahdistavaa ja haikeansuloista huomata tuntevansa yhä haamusärkyä tiettyjen ihmissuhteiden jälkeen. Omalla kohdallani poden haamusärkyä kahden eri ihmisen vuoksi: niin samanlaisten, niin erilaisten. Niin eri asioiden vuoksi menetettyjen.

Kummankin haamusäryn kanssa taiteiltiin sillä vaikealla ystävyyden ja jonkin muun rajalla. Toisen kanssa rajanveto saatiin ohi, suhde normaaliksi kaveruudeksi - silti meitä yleensä luultiin pariskunnaksi, kun kuljimme yhdessä baareissa, keikoilla ja festareilla. Ymmärsin sen. Vaikka olimme ihan platonisesti kavereita, se vanha kipinä oli siellä. Muistan kerrankin, kun istuimme terassilla ja sanailimme ystäväparvessa. Mies heitti minulle haastavan kommentin, johon vastasin vähintään yhtä reppavasti ja heitin häneen silmäyksen, jollainen tietäisi sinkkutytölle baariympäristössä isoja ongelmia. Sain vastaukseksi naurunremakan ja samanlaisen katseen. Don't play with fire, baby. Sen tulen ansiosta myös epäsopu oli tulinen. Tuhoava.

Toisen kanssa rajanveto oli työn alla. Yleensä olimme ihan kavereita. Toisinaan kiersimme toisiamme kuin kissa kuumaa puuroa. Leikimme tulella. Sitten mies viritteli kiellettyä roihua. Minä pakenin raukkamaisesti, vaikka minun olisi pitänyt sanoa suorat sanat.

En tunne haamusärkyä kenestäkään muusta tapailu- ja seurustelusuhteestani. Muutama aiheuttaa kuvotusta, onneksi liikumme enimmäkseen eri piireissä. Suurimman osan kanssa välini ovat asialliset tai suorastaan kaverilliset.

Haamusäryt ovat asia erikseen. Heidän tapaamistaan pelkää. Toisaalta heidät haluaisi nähdä. Parasta on olla näkemättä.

Aika on paras lääke kaikkeen. Haamusärky vaimenee. Elämä jatkuu. Uusia haavoja tulee.

Olen ollut aina tarkka siitä, millaisia ihmisiä pidän ystävinäni ja kavereinana. Olen toisinaan mennyt vastoin vaistojani ja päättänyt tietoisesti pysyä epäilyksistäni huolimatta jonkun ihmisen ystäväni. Se tie ei ole koskaan ollut helppo - vaikein se on silloin, jos pitkä ystävyys on syystä tai toisesta muuttanut muotoaan ikävään suuntaan ajan kuluessa tai jostain syystä ystävän seurassa tulee aina paha mieli. On todellakin totta, että ystävyyssuhteessa poikki laittaminen on pahimmillaan vähintään yhtä kamalaa kuin parisuhteessa. Minä siedän usein ystäviltäni turhankin paljon, mutta lopulta pinna loppuu. Minulla ei myöskään ole tapana koota itselleni loputtomasti Fb-kavereita tai ylpeillä sillä, miten paljon ihmisiä tunnen.

Samasta syystä minulle ei ole mitään pakottavaa tarvetta pitää yhteyttä ihmisiin, jotka eivät merkitse minulle mitään - kuten vanhoihin koulu- ja opiskelukavereihin, joihin en ole vuosiin ollut yhteydessä. Fb on siinä mielessä äärimmäisen kiusallinen, että sen kautta napsuu monenlaisia kaveripyyntöjä. Viime aikoina jostain syystä on alkanut tulla niitä kaveripyyntöjä vanhoilta koulukavereilta, jotka edelleen asuvat siellä, mistä olen kotoisin. Olen onnistunut piilottelemaan aika hyvin, sillä maailma on heitellyt minut varsin kauas niistä ympyröistä. Nyt sitten rysähti loppuviikosta kuuden vanhan koulukaverin frendipyynnöt.Yksi hyvä ystäväni oli ollut jossakin pippaloissa ja siellä tullut sitten "paljastaneeksi" minut. Koska siskoni kaveeraa edelleen omien vanhojen koulukamujensa kanssa ja myös siinä sivussa osan vanhoista koulukamuistani kanssa, on tilanne hiukan kinkkinen. Lopulta tein nahkapäätöksen, hyväksyin kaveruuden ja salasin seinäni.

Siskolleni huokailin, että tällaisessa tilanteessa selkärangaton ja kiltti minäni on pahimmillaan. Minussa ei ole tarpeeksi munaa siihen, että hylkäisin kaveripyynnöt - osaksi siitä syystä, että siskoni kärsisi siitä. Toisaalta minulla ei ole kiinnostusta vaihtaa kuulumisia ihmisten kanssa, joita ole nähnyt viimeksi yli 20 vuotta sitten. Minulla ei ole mitään kiinnostusta antaa heidän tietää minun elämästäni. Osa on luultavasti pyytänyt kaveriksi ihan uteliaisuudesta: "Näyttääpäs se erilaiselta nykyään!"

Pohdin itsekseni, haluanko unohtaa sen ajan menneisyydestäni, jota en aina muistele hyvällä. Vai onko kyse vain siitä, että se on asia, jonka olen vain jättänyt taakseni? Minä kun olin se monella pienellä tavalla erilainen jo silloin. Se, jolla oli erilainen perhe. Erilaiset arvot ja tavat kotona. Erilaiset odotukset. Erilainen elämä. Erilaiset tavoitteet. Erilaiset kiinnostuksen kohteet. Ja sain kuulla siitä.

Hymähdin itsekseni, että Fb-nahkapäätökseni on varsin tyypillinen minulle. Pintapuolisesti minut "tuntee" moni. Syvemmin huomattavasti harvempi. Niin olkoon jatkossakin.

Elämässä tärkeintä on juoda teetä, katsella kynttilän liekkiä, rapsuttaa koiraa, kastella varpaansa loskassa, potea säävitutusta, halata ystävää, keskustella pikkuneidin kanssa pulkkailun syvimmästä olemuksesta, tavoitella mahdotonta, unelmoida typeryyksiä ja juoda kunnon lasillinen kaakaota ennen unosia. Ainakin tänään.

Joskus sanat eivät riitä. Niitä ei saa ulos, vaikka yleensä on tottunut käsittelemään asioita kirjallisesti ja suullisesti. Ajatukset vain laukkaavat vauhkojen citykanien lailla pään sisällä suostumatta ulos. Niiden ympäristössä pystyy pyörimään samaan merkityksettömään ja turhaan tapaan kuin Stockan lähistöllä Hullujen Päivien aikaan. Ja sitten kun rohkaistuu ajatusten sekaan, tajuaa tehneensä elämänsä virheen - ihan samaan tapaan kuin silloin, kun tulee vahingossa bravenneensa kellon alta sisälle keltaiseen helvettiin.

Vuosi 2010 oli melkoinen setti. Olen kokenut monenlaista viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta erityisesti vuosikymmenen viimeiset vuodet uitiin paikoitellen niin syvällä, ettei uskonut enää syvemmälle pääsevänsä. Ja sitten seuraavana vuonna todettiin, että kyllä pääsee. Perkele. Samaan aikaan parhaimmillaan lennettiin niin korkealla, että korkeammalle ei olisi uskaltanut. Pudotus oli joka kerta myös kovempi.

Vuosi 2010 on ollut omalla tavallaan haastaja. Vedenjakaja. Uuden opettaja. Muistuttaja menneestä. Sen loppuessa joutui pohtimaan elämäänsä tavallistakin enemmän.

Vuoden aikana useita ystäviäni sairastui vakavasti ja elämän hauraus on lyönyt muutenkin silmille.

Vuoden aikana sain huomata ensimmäistä kertaa sitten aikaisten opiskeluvuosien, että miehen ja naisen välinen ystävyys onkin vielä monisyisempää, luultua vaikeampaa ja mahdottomampaa.

Vuoden aikana epävarmuus tulevasta on kasvanut.

Vuoden aikana olen saanut uusia ystäviä.

Vuoden aikana olen irtautunut menneen kuvioista, surutyö on vielä kesken.

Vuoden aikana olen oppinut niin paljon, mutta silti en yhtään mitään.

Vuoden aikana ymmärsin lopullisesti sen, että minusta ei koskaan tule parillista, perheellistä eikä muutakaan yhteisasujallista. Sen tajuaminen oli oikeastaan helpottavaa. Silti sitä kyllä tietää, että sisäisen höpöni ansiosta joudun taas jossakin vaiheessa emotionaaliseen liriin, josta pois luoviessani voin sitten taas onnitella itseään omasta typeryydestä. Jep. Whatever that hurts. Tiamat tiesi senkin.