Revin itseni nelivedolla ylös sängystä huonosti nukutun yön jälkeen varttia vaille kuusi. Ryömin kahden minuutin suihkuun ja räiskin vielä jääkylmää vettä kasvoilleni. Pesen hampaat samalla, kun luen uutisia kännykästä. Pukeudun korealaisen kasvovesirutiinin lomassa ja siunaan pari kuukautta noudattamaani tapaa, sillä iho ei enää hilseile ja aktiivilätkyttely herättää edes jotenkin. Teekupillisen, ihon kevytpakkeloinnin, kulmakarvojen ja huulipunan jälkeen säntään ulos ovesta noin puoli seitsemän ja lähden kävelemään asemalle.
Junan rullatessa kohti työpaikkaa annan ajatusteni vaellella. Eri päivät tuntuvat niin erilaisilta sekä hyvässä että huonossa mielessä. Toisina laahaan, työnnän, kääntelen, maanittelen, käskytän ja uhkailen perässäni kivirekeä. Toisina mopo on karannut ajat sitten alta ja pingon parhaani mukaan perässä. Kolmantena johdan villinä ratsastavaa ja samalla mitalla meluavaa hunnilaumaa ilman minkäänlaista takuuta lopputuloksesta. Neljäntenä melomme tyynessä vedessä päämäärätietoisesti eteenpäin ja fengshui, flow tai whatever on kohdillaan. Nämä kaikki kuuluvat normaaliarkeen. Niihin minulla on koulutus ja kokemus, ainakin suurimmaksi osaksi.
Sitten ovat ne asiat, joihin ei ole tai ei saa koulustusta ja joihin kokemus hankitaan vuosien kuluessa. Patenttiratkaisuja ei ole. Kaikesta ammatillisesta yrityksestä huolimatta asiat pääsevät varsin usein ihon alle: joskus salakavalasti pienestä haavasta, joskus ne isketään verenkiertoon myrkkynuolen tavoin, oskus ne ajavat puskutraktorilla päälle. Tarjolla on yleensä vaikeita ratkaisuja. Joskus mielettömiä onnenhetkiä.
Työ ei voi aina olla juhlaa, suurta inspiraation tulta. Olisi silti kiva, että edes pieni roihu löytyisi. Jos joutuu liian pitkään tarpomaan mutaisessa lapiotyössä, jossa pistellään menemään hymyttömästi, jo aiemmin mainittu kivireki messissä, alkaa moti kadota ihan kaikilta. Kun sitten pääsee tilanteeseen, jossa voi katsoa pienen roihun kasvua suureksi tuleksi, muistaa jälleen, miksi työtä tekee.
Tuli, kulje kanssani.