Turn Loose the Swans

Työpäivä on ohi. Tänään se kesti reilut kahdeksan tuntia työpaikalla, puoli kahdeksasta varttia vaille neljään. Tästä reilut viisi tuntia oli säntäilyä paikasta toiseen, kolmen paikan välillä ravaamista, työkaverien/tavaroiden/vierailijoiden perässä juoksemista, pitämättömiä taukoja, kuudessa minuutissa suuhun survottu lounas, karkkien napsimista energian vuoksi, karmeassa pissahädässä kiemurtelua, kielen kitalakeen kiinnittävää janoa, Kissingerinä toimimista, rauhanturvajoukkoina esiintymistä, poliisin leikkimistä, kopiokoneen korjaamista, roudaamista ja multitaskingin epäonnistumista. Pallot pysyivät ilmassa, suurin osa ihmisistä tyytyväisinä ja karavaani liikkeessä. Suurin osa ajasta oli kaikesta huolimatta kivaa.

Loput kolmisen tuntia olivat asian äärelle pysähtymistä, kuuntelua, puhelimessa puhumista ja miellyttäviä taukoja puheessa. Oli aikaa katsoa varovasti leviävää hymyä, varovaista, mutta innostuvaa kertomaa, sitä hetkeä, kun käsi piirtää ensimmäisen varovaisen kaaren ilmaan ennen suurta innostumista. Niitä hetkiä, jotka saavat aina palan kurkkuun.

Sama pala nousee kurkkuun myös kiitokaaoksen hetkellä. Ne kaikki pienet hetket, jotka saa kiinni. Katseet. Ilon. Surun. Luottamuksen. Ärsytyksen. Kun istahtaa pöydän reunalle puhuessaan ja katsoo porukkaa. Tuntee vastavuoroisuuden, vastaa kysymykset, hymyilee. Parhaimmillaan tuntee väreilyn, josta saa virtaa uskomattomasti. Siihen tiivistyy yksi sana: me.

Se on taikapiiri. Sinne eivät kaikki pääse. Ulkopuolisille siitä kerrotaan fragmentteja, tuokiokuvia, näkemyksiä ja kokemuksia. Ne ovat vain kurkistusreikiä, vilkaisuja metsän siimeksestä nuotiopiiriin.

Se voi olla myös kylmä rinki. Ahdistuksen täyttämä tila, jonne mennessä psyykataan itseä kuin sumopainomatsiin. Avataan ovi. Potkaistaan koko hulluden vankkuri käyntiin ennen matkustajien istumista alas ja painetaan kovalla vauhdilla, kurilla ja apinanraivoilla eteenpäin. Kyydistä tippuneita ei voi jäädä odottamaan, heidät voi yrittää noukkia vauhdista kyytiin. Vankkuri ei saa pysähtyä, matkustajille ei saa antaa aikaa edes muutamaa minuuttia, ellei halua koko homman hajoavan käsiin.

Kylmässä ringissä kello matelee ja päivä on usein pilalla. Taikapiirin jälkeen olo on kevyt ja energinen.

Taikapiiriin ja kylmään rinkiin ei ole oikeilla aikuisilla asiaa. Se on maailma, joka elää ja hengittää oman yhteisönsä sisällä. Sillä on omat sääntönsä ja kielensä. Siinä elää ja hengittää tulevaisuus.

Minä olen ihan kiva.
Minä olen aika älykäs.
Minä olen varsin nopea.
Minä olen kohtuullisen toimelias.

Minä olen vähän luova.
Minä olen jonkin verran tylsä.
Minä olen kaukana kauniista.
Minä olen keskimääräisen tavallinen.

=

Minä en ole tarpeeksi hurmaava.
Minä en ole tarpeeksi älykäs.
Minä en ole tarpeeksi nopea.
Minä en ole tarpeeksi toimelias.

Minä en olen tarpeeksi luova.
Minä en ole tarpeeksi erikoinen ja kiinnostava.
Minä en ole tarpeeksi kaunis.
Minä en ole tarpeeksi persoonallinen.

Mutta:

Minä olen liian puhelias.
Minä olen liian kulmikas.
Minä olen liian vapauksia ottava.
Minä olen liian sopimaton.

*

Minä olen hyvin väsynyt olemaan jotakin, mutta en koskaan mihinkään sopiva. Yritän olla välittämättä muiden mielipiteistä, mutta tuntuu hieman jakomielitautiselta kuulla toisten ihmisten määrittelyä itsestään - harvinaisen ristiriitaista määrittelyä.

Kun samana päivänä on työkaverin mielestä aivan liian paljon kaikenlaisia vapauksia ottava, kaverin mielestä kohtuullisen hillitön ja poikaystävän mielestä tylsä, tekisi mieli heittää pyyhe kehään ja muutta mietiskelemään yksinäisille vuorille.

Moni suree, ettei tunne kuuluvansa minnekään. Haluaisin tietää, kuka oikeasti tuntee kuuluvansa jonnekin. Siis ihan oikeasti. Koen monessa tilanteessa olevani ehkä/kenties/mahdollisesti osittain jonnekin kuuluva, mutta samaan aikaan tilanne näyttää minun olevan samaan aikaan erittäin vahvasti myös jonnekin muualle kuuluva.

Suhtaudun vilpittömän uteliaasti niihin ihmisiin, jotka tuntevat tiukasti kuuluvansa joukkoihin ja olonsa kotoisaksi "ihan kaikkialla". Kun itse tuntee olevansa yleensä jonkin verran väärässä paikassa ja hyvinkin vääränlainen, on täydellisen kuulumisen tunne yleensä vieras.

Okei, myönnän. On yksi paikka, jonna kuulun ihan täysin. Metallikeikan yleisö. Tarpeeksi samanhenkinen, tarpeeksi etäinen, tarpeeksi hullu. Noniin. Soittakaa Paranoid!

Ystävyys. Luultavasti maailman paras sana.
Se hakkaa rakkauden yleensä 6-0, koska ystävyys on todennäköisemmin säilyvää eikä lähden portugalilaisen webdesignerin, unkarilaisen stuertin tai punavuorelaisen mainostyypin mukaan - tai katoa, koska toinen osapuoli päättää lähteä etsimään itseään joko Turun saaristoon, australialaiselle lammasfarmille tai nettiin.

Ilman ystäviä elämässä olisi paljon tylsempää. Kenen kanssa nyt muuten voisi jauhaa paskaa tärkeistä ja turhantärkeistä asioista, reissata uskomattomia reissuja (vaikka vain ihan Vantaalle) ja jakaa elämän pieniä ja suuria sattumuksia.

Ystävyys ei tosin ole pelkkää hunajaa ja sokeria - sitä pitää hoitaa kuten mitä tahansa suhdetta. Jos toinen joutuu jatkuvasti huolehtijaksi ja Leeliaksi saamatta mitään vastalahjaksi, ei vahvinkaan ystävyys kestä sitä.

Toisaalta on myös myönnettävä, että ystävyyskin muuttuu. Me muutumme. Sepä se vaikeaa joskus onkin. Kun toinen raknetaa kotipesää ja toinen haluaa kiitää hiukset hulmuten festareilla, ollaan isojen kysymysten äärellä.

Ystävyyden voisi tiivistää muutamaan loistavaa toteamukseen juuri oikeissa tilanteissa:

- Näyttääks mun berberi lentotukialukselta täs kynähameessa?
- Joo, näyttää. Mut pieneltä lentotukialukselta.

*

- Pitäsikö mun mennä sen tyypin kanssa toisille treffeille. Ekoilla oli kivaa, mut...
- Panisin. Ööö. Eikusiis menisin.

*

- Miten mä voin korvata sun avun?
- Pukeudu huomenna mun kaa siihen kana-asuu mun kummilapsen synttäreille.
- En mä...
- Kuule, kaikki miehet käy kuumini tipuihin. Mieti, hei.

*

- Mua ahistaa.
- Niin muakin.
- Mikä sua ahistaa?
- Esmes duunit, mies, koiran sairaus ja silleen... Entä sua?
- Suklaan kalorit.

*

- Kenen idea oli ostaa se vika skumppa?
- Mun. Mä myönnän.
- Miksi, voi miksi?
- Mistä sä heräsit? Mä heräsin Runeberginkadun Radissonista.
- No kuule Vaakunasta.
- Sait sä aamiaista?
- Ööh, joo.
- Sit ei ollut turha reissu.

*

En ole koskaan ymmärtänyt niitä naisia, jotka julistavat vihaavansa muiden naisten seuraa ja hengaavansa mieluummin poikaporukassa, koska muut naiset ovat niin kieroja - korostaen itse olevansa Hyvin Poikkeuksellinen Nainen. Pliis. Älä tallo siskoutta lokaan ja etsi fiksummat frendit.

Minulla on kaikensukupuolisia ystäviä, ja kaikissa sukupuolissa on urponsa. Kaikki ihmiset eivät myöskään tule juttuun keskenään tai ole sydänystäviä. Se on ihan normaalia. Prinsessakäytöksellä ja huomion hakemisella ei saa ystäviä ja menestystä missään. Erilaiset ystävät ovat rikkaus ja omaan sukupuolta ei kannata dissata. Jos olet käyttänyt koko ikäsi muiden naisten mollaamiseen, siskosolidaarisuus ei pelasta.

Stressiviikon lopuksi oli vähällä jäädä ystävän juhlat väliin, kun pitkät työpäivät ja kaverien jeesaaminen olivat vieneet mehut. Onneksi kampesin itseni, tuomiset ja viinin metroon ja reissasin itään.

Kun räkättää meikit poskille ja puhuu pitkään ja innokkaasti tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista vanhojen tuttujen kanssa, huomaa hengittämisen ja olemisen olevan helpompaa. Kotiin palatessa askel oli kevyempi ja hieman aiottua suurempi alkoholimäärä kaatoi uniongelmaisen kuin laudanum.

Ystävät ovat se elämän kultareuna, jonka haluaa pitää kirkkaana. Kiitos ikuisesti, girls! <3

Totuuden hierominen vasten toisen kasvoja on harvoin nautinnollista, jos koskaan. En ole ihmisiä, jotka kokevat sadistista tyydystystä toisten ihmisten nöyryyttämisestä. Totuuden hieromisen sijasta joutuu yleensä vääntämään rautalankaa solmuille, jotka haastavat materiaalin luonteen.

Kuka on se, joka määrää totuuden?
Kuka on se, joka on joustanut?
Kuka on se, joka on vaatinut mahdotonta?
Kuka on se, jonka puheen ja toiminnan ristiriita on melkoinen?
Kuka on se, jonka loputkin yöunet ovat kadonneet jonnekin mustaan aukkoon?

Kuka on se, joka pohtii, miten paljon rakkautta, kunnioitusta ja luottamusta saa tuhottua lyhyessä ajassa olemalla itsekäs, ajattelematon - ja sairas. Niin sairas.

Kuinka paljon sen, joka ei (ilmeisesti) ole sairas, pitää kestää ja ymmärtää?

Kuinka se on aina niin, että ns. tiedostava mies käyttäytyy samaan tapaan kuin misogyniusti - tarjoamalla vain oman tapansa toimia. Sen, joka on universaali totuus, koska miehen sana on sellainen. Sen, joka ei neuvottele ja keskustele. Ja se, joka tulee myöhemmin itkemään perään ja selittelemään ongelmiaan sairaudella. Kun ei vaan pysty.

MInun totuuteni ei ole kaunis.
Ja on luultavasti liikaa.
Se tulee silti ulos.
Tämä nainen ei vaikene seurakunnassa.

Ystäväni on kutsunut alkuvuotta myötätuulen ajaksi, minä taas olen taistellut vasta- ja sivutuuleen. Merellä kaltaiseni pursi olisi jo kellahtanut, mutta maalla suomalaisnainen voi puhtaalla kiukulla ja sisulla navigoida itsensä läpi monenlaisten myrskyjen. Mastoja katkeaa ja purjeita repeää, mutta kaleeri kulkee ja siskoihin voi luottaa.

Kun elämässä on alavire valloillaan, huomaan piiskaavani itseni lähes maaniseen vauhtiin. Töissä on karmea kiire (hyvä), joka viikonloppuna on muuttoja (hyvä), koulutuksia (hyvä), tutustumiskursseja (hyvä), opiskeluaikaa (hyvä) ja töitä (hu-- hyvä). Lisänä pieniä juhlia (hyvä).

Huomaan edelleen pelkääväni lamaantumista. En ole koskaan jäänyt suremaan sängyn pohjalle vaan rynnännyt paniikissa ovesta ulos tai alkanut kuurata pientä asuntoani, järjestellyt tavaroita tai raahannut huonekaluja paikasta toiseen.

Aiemmin käsi hakeutui turhan halukkaasti herkkujen pariin, nyt vatsa kurnii nälkää. Niukempi syöminen on tuonut mukanaan sen, että pysyy liikkeessä. Sen avulla voisi myös mahtua siihen suosikkimekkoon 15 vuoden takaa, joka lienee kesällä taas muodissa. Eipä tarvitsisi ostaa uutta juhlakolttua, kun ei juhlaoloa oikein ole näköpiirissä.

Mihinkään toimintaan ei kuitenkaan voi paeta sitä, että edessä on isoja päätöksiä. Toisaalta myös oma paha olo pitää päästää ulos. Kun itse on ollut koko ajan se, jonka pitää ymmärtää ja tukea, haluaa antaa toisella osapuolelle pienen leikkauksen omasta kokemuksestaan. Saapa asiansa ainakin sanottua, tasapuolisuuden nimissä.

Vastatuuli puhalta hiukset kasvoilta ja sen kosteus tuntuu hyvältä. Kyllä tämä tästä, ihan varmasti.

Varsin usein Aikuinen Nainen (siis minä, ainakin ikävuosien puolesta) huomaa ajattelevansa, ettei mikään ole muuttunut teinivuosista. Olisi tarvetta Suosikin Eki-sedälle tai muulle oraakkelille, joka osaisi tulkita mystisiä ennusmerkkejä tuulen seuraavasta suunnasta tai orastavasta kriisistä. Korpunkuivaa asiallisuutta ja asiallista empaattisuutta, jota nuoruusvuosien agony auntit/unclet huokuivat, kaipaa kuormittunut mieli kaikenlaisen höttökuorman keskellä.

Teininä ei ohjeita kuunnellut, meni vain tuulta päin takki auki. Ehkä pitäisi jatkaa samaan malliin ja jättää kaikenlaiset neuvojat oman onnensa nojaan? Haistattaa pitkät ja toivottaa piutpaut ihan kaikelle ja lähteä. Toisaalta luonto haraa vastaa, vaatii sopimaan, tutkimaan, selvittämään, katsomaan. Onko se laiskuutta, myöntyväisyyttä, alistuneisuutta, toisten huomioimista vai elämänkokemuksen sanelemaa turtumusta?

Mistä ulkoisesti aikuinen ja sisäisesti teini-ikäinen saisi neuvoja, kun eksistentiaalinen eurooppalaistyyppinen ahdistus olemassaolopohdintoineen, filosofisine kysymyksineen ja sofistikoituine väsymysviitteinen on hitaasti ja varmasti muuttunut metsäsuomalaiseksi ahistukseksi, jossa eniten vituttaa kaikki, kiukuttaa kuin jääkäpyä raahaavaa oravaa ja energiaa menee ihan saatanasti ulkokuoren ylläpitoon.

Dear Eki, mitä tehdä, kun toisten ongelmat eivät ole minun syytäni, mutta itse niistä kärsin ja tunnen syyllisyyttä? En jaksa kirjoittaa sonetteja tai vetää perseitä. Töissäkin pitää käydä ja elämää elää kaikesta huolimatta. Kaipa tässä mennään eteenpäin kuin mummo lumessa. Ei missään tapauksessa sanota, että go with a flow. Kyseisen latteuden käyttämisestä pitäisi asettaa holhouksenalaiseksi.

Keskustelimme taannoin duunissa siitä, mikä on ihmisen paras ikä. Saimme aikaan mielenkiintoisen keskustelun, paljon yleistyksiä, uskomattomia muistoja ja erilaisia merkityksiä.

Toisten mielestä teini-iän huolettomuus on parasta (Vasta-argumentoijat muistelivat angstia, finnejä ja kotiintuloaikoja.), toiset liputtivat parikymppisyyttä (Vastustajat muistuttivat rahapulasta ja oman tien etsinnästä.), osa kallistui kolmi- tai nelikymppisyyteen (Vastustajat muistuttivat kriisivuosista ja ruuhkavuosista.) ja kuusikymppiset muistuttivat olevansa parhaassa iässä (Vastustajat muistuttelivat verenpaineesta ja polvinivelistä.).

Lopulta päättelimme, että paras bileikä on parikymppisyys (Mikä krapula? Miten niin ei jaksa baarissa viikkoa putkeen?), paras haahuiluaika on kolmekymppisyys (Kaikki säätävät nykyään vielä täysillä tuolloin.) ja paras aika hankkia kriisi on nelikymppisyys (Osa kaveriporukasta on eronnut, osa ryhtynyt reikihoitajaksi ja osa paahtaa ruuhkavuosia sisäradan piikkipaikalla.). Viisikymppisen pääteltiin olevan rahallisesti stabiilein (Jos ei ole eronnut, ryhtynyt reikihoitajaksi tai lohtushopannut.) ja kuusikymppisen villein (Ainakin vielä, kun eläkeikä on lähempänä 60-vuotispäiviä.)

Samalla aloimme myös pohtia, miten eri tavalla ikä on nähty eri aikoina. Samanikäinen kollega muisteli, että kun mutsinsa oli nelikymppinen, hän oli Rouva. Beige poplari. Rouvakävelykengät. Iso käsiveska. Helmet tai bismarck-ketju kaulassa juhlissa. Nelikymppisillä oli koko suku, kahvitarjoilu, voileipiä, pullakranssi ja kinuskikakkua. Lahjaksi saatiin hopeisia kakkulapioita, kruusattu kello ja tinavateja. Kun minä ja kollega juhlimme nelikymppisiä, paikalla oli kavereita, bändejä, salaatteja, juustoja, dipattavaa, skumppaa, viinejä ja lahjana lahjakortteja.

En ole koskaan kaivannut ikuiseen nuoruuteen. Teini-ikä oli kamalaa aikaa. Parikymppisenä oli rahaton ja hukassa. Kolmikymppisenä oma tie alkoi hiljalleen löytyä, mutta sen kulkeminen oli hidasta ja raskasta. Nelikymppisenä on kiva olla. Klassisesti harmillisinta on terveys - oma ja muiden. Huoli ikääntyvistä vanhemmista on muuttunut todellisemmaksi. Ensimmäiset omanikäiset ovat kuolleet sairaskohtaukseen tai syöpään. Huolettoman humputtelun jälkeen dagen efter voi olla murhaava.

Haluaisin uskoa jokaisen iän olevan sillä hetkellä paras ikä. Parikymppisestä alkaen olen pääasiallisesti viihtynyt omassa ikävaiheessani. Uskon tosin vanhemman kollegani viisautta hänen sanoessaan, että jokainen ikävaihe on hyvä, jos terveyttä riittää - ja pilkettä silmäkulmassa.

Väsyttää. Suljen kohta koneen, pesen hampaat ja ryömin sänkyyn. Rutistan tyynyn kainaloon ja lienen pian unessa.

Kello on noin kaksi. Herään säpsähtäen. Katson kelloa. Voi ei, taas. Pyörin tovin sängyssä. Nukahdan (aika usein).

Herään taas. Ulkona on pimeää. Vilkaisen silti toiveikkaasti kelloa. Neljä. Voi saatana. Pyörin sängyssä. Saatan saada unta.

Havahdun unesta/horroksesta. Kello on puoli kuusi. Olo on väsynyt. Jos nyt nukahtaa, herää kammottavan väsyneenä. Jos nousee ylös, maailma pyörii.

Kiskon itseni ylös ja ruiskin jääkylmää vettä kasvoille. Olen kiitollinen siitä, että minulla on työ. Se työ vain vie yöunet.

"Mitä tehdään sitten, kun ei jakseta enää unelmoida?"

Asiakasteinin huokaus jäi tapaamisen jälkeen vielä soimaan päähäni. Hänellä mielessä pyörivät on-offina pyörivä poikaystäväkuvio, yhä kaukaisemmalta tuntuva opiskelupaikkahaave ja riitelevät vanhemmat. Yritin valaa uskoa siihen, että 16-vuotiaan elämä ei lopu tähän syyskuiseen viikkoon. Siihen, että hänen unelmistaan osa ratheaisi omalla panoksella ja kovalla työllä. Siihen, että joskus on luovuttava jostain päästäkseen eteenpäin.

"Helppo sun on sanoo, sä oot aikuinen ja sun elämä on niin vitun helppoo."

"Tietäisitpä vain", ajattelin.

Töistä kotiin kävellessäni jämähdin omalle unelmien hautausmaalleni. Siinä onkin varsinainen kalmisto, jossa muistomerkit ovat vaihtelevan hyvässä kunnossa. Osa repsottaa, osa seisoo sotilaallisessa asennossa, osan pinta on verenkarvainen, osan jäässä. Siellä on myös nurkkaus, jonne ei uskalla mennä lähellekään. Sen notkelma on pimeyden ydin, ruumiskellari, jonka ovessa on kolminkertainen lukko, seinät kiveä, ovet ja ikkunanluukut terästä.

Oma unelmieni hautausmaani on kuitenkin muistutus siitä, että tässä sitä yhä keikutaan ja mennään eteenpäin, vaikka kontaten. Unelmien hautausmaan portista on aina tultu ulos, ei koskaan pudottu kuoppaan tai leimuttu krematorion liekeissä tomuksi. Kalmiston portilla on seisty suruhuntu kasvoilla ja luotu viimeinen silmäys menneeseen. Sitten huntu on nostettu lierin päällä liehumaan ja palattu korot kopsuen takaisin elämään. Leuka kenties hieman pystymmässä, silmät ehkä hiukan harmaampina, huulilla ilme, joka nousee tietyissä tilanteissa liian helposti takaisin.

Myös minä mietin, mitä sitten tapahtuisi, jos ei jaksaisi enää unelmoida. Kun oman pään unelmatehdas on lakossa, kirjallisuus ja musiikki ovat auttaneet pahimman yli. Toivottavasti jatkossakin, kukaan ei halua jäädä haudattujen unelmien vangiksi.