Meil on duunissa oma taikapiiri

Työpäivä on ohi. Tänään se kesti reilut kahdeksan tuntia työpaikalla, puoli kahdeksasta varttia vaille neljään. Tästä reilut viisi tuntia oli säntäilyä paikasta toiseen, kolmen paikan välillä ravaamista, työkaverien/tavaroiden/vierailijoiden perässä juoksemista, pitämättömiä taukoja, kuudessa minuutissa suuhun survottu lounas, karkkien napsimista energian vuoksi, karmeassa pissahädässä kiemurtelua, kielen kitalakeen kiinnittävää janoa, Kissingerinä toimimista, rauhanturvajoukkoina esiintymistä, poliisin leikkimistä, kopiokoneen korjaamista, roudaamista ja multitaskingin epäonnistumista. Pallot pysyivät ilmassa, suurin osa ihmisistä tyytyväisinä ja karavaani liikkeessä. Suurin osa ajasta oli kaikesta huolimatta kivaa.

Loput kolmisen tuntia olivat asian äärelle pysähtymistä, kuuntelua, puhelimessa puhumista ja miellyttäviä taukoja puheessa. Oli aikaa katsoa varovasti leviävää hymyä, varovaista, mutta innostuvaa kertomaa, sitä hetkeä, kun käsi piirtää ensimmäisen varovaisen kaaren ilmaan ennen suurta innostumista. Niitä hetkiä, jotka saavat aina palan kurkkuun.

Sama pala nousee kurkkuun myös kiitokaaoksen hetkellä. Ne kaikki pienet hetket, jotka saa kiinni. Katseet. Ilon. Surun. Luottamuksen. Ärsytyksen. Kun istahtaa pöydän reunalle puhuessaan ja katsoo porukkaa. Tuntee vastavuoroisuuden, vastaa kysymykset, hymyilee. Parhaimmillaan tuntee väreilyn, josta saa virtaa uskomattomasti. Siihen tiivistyy yksi sana: me.

Se on taikapiiri. Sinne eivät kaikki pääse. Ulkopuolisille siitä kerrotaan fragmentteja, tuokiokuvia, näkemyksiä ja kokemuksia. Ne ovat vain kurkistusreikiä, vilkaisuja metsän siimeksestä nuotiopiiriin.

Se voi olla myös kylmä rinki. Ahdistuksen täyttämä tila, jonne mennessä psyykataan itseä kuin sumopainomatsiin. Avataan ovi. Potkaistaan koko hulluden vankkuri käyntiin ennen matkustajien istumista alas ja painetaan kovalla vauhdilla, kurilla ja apinanraivoilla eteenpäin. Kyydistä tippuneita ei voi jäädä odottamaan, heidät voi yrittää noukkia vauhdista kyytiin. Vankkuri ei saa pysähtyä, matkustajille ei saa antaa aikaa edes muutamaa minuuttia, ellei halua koko homman hajoavan käsiin.

Kylmässä ringissä kello matelee ja päivä on usein pilalla. Taikapiirin jälkeen olo on kevyt ja energinen.

Taikapiiriin ja kylmään rinkiin ei ole oikeilla aikuisilla asiaa. Se on maailma, joka elää ja hengittää oman yhteisönsä sisällä. Sillä on omat sääntönsä ja kielensä. Siinä elää ja hengittää tulevaisuus.