Rehellisyyttä kaivaten - när tankarna är upprörda

Okei. Hengitä. Hengitä. Hengitä.

Jokainen henkäys sattuu ja tuntuu painona rinnassa. Paha olo nousee kurkkuun. Ruoka ei maistu tai se vaatii ahmimista. Julmia ovat valvotut yöt. Peilistä katsoo punasilmäinen vampyyri. Mieli ja ajatukset ovat sirpaleina. Kaikki tämä kiitos ihmisen, joka ei osaa ottaa muita huomioon - edes sitä, jota on vannonut rakastavansa. Ja luultavasti valehdellut.

Vihaan epärehellisyyttä enemmän kuin mitään muuta. Minun on vaikea luottaa ihmisiin, ja olen monissa tilanteissa ylivarovainen. Kun sitten uskallan luottaa ja saan nenilleni, nuolen haavojani pitkään ja pohdin, mitä voisin tästäkin taas oppia. Yleensä luotan vielä huonommin, minkä vuoksi minulla on jonkin verran vainoharhainen maine. Nyt luotin, pitkän pohdinnan jälkeen. Nyt kaduilla kulkee ihminen, joka tietää minusta liikaa.

Olen myös naisten tapaan erittäin hyvä syyttämään itseäni muiden ongelmista ja huolista. Toisaalta haistan myös kätketyn ja selittelyn aiheen ympäriltä ja hermostun. Ja jos syyllistäminen menee ns. yli, hermostun. Nyt kuuntelen huonoja selityksiä ja haistan asiassa jotain epämääräistä. Jotain, joka epäilyttää.

On ihan ookoo vältellä ja pelätä ikäviä tilanteita. Ei ole kivaa käydä epämukavia keskusteluja toisten kanssa. Niiden siirtäminen ja asioiden vähättely ei kuitenkaan koskaan paranna tilannetta. Se aiheuttaa vain ongelmia muille ja myös henkilölle itselleen.

Joudun käymään ikävää keskustelua toisen henkilön kanssa näiden asioiden pohjalta. Samaan soppaan joutuu tunkemaan vielä tunnemujua, mielenterveysongelmia, egokiillotusta ja muuta sotkua. Kunnon soppa tiedossa.

Ilman pelkuruutta ei olisi ongelmaa. Ilman syyttämistä ei olisi pahaa oloa. Ilman luottamuksen rikkomista ei olisi vihaa.

Kun luottamus loppuu, loppuu kaikki muukin. Ei ole sellaista rakkautta, joka kestää luottamuksen pettämisen.

Onneksi kaikesta voi selvitä. Minä haluan oppia taas hengittämään ilman, että jokainen henkäys sattuu. Ja saatana sentään pystyn siihen.