Turn Loose the Swans

Olen tottunut siihen, että puheeni päälle puhutaan ja saan kerrata kaiken sataan kertaan. Teenhän pääasiassa töitä nuorten kanssa. Suuressa joukossa ei -ikävä kyllä - voi odottaa käytöstapoja. Yllättävän usein fiksuistakin tytöistä kuoriutuu ryhmässä pissiskihisijöitä ja pojista apinatarhamaisia möllejä.

En pidä "nuoria" pahatapaisina, en sen pahatapaisempina kuin suurinta osaa maailman ihmisistä. Olen vain sitä mieltä, että ikävän monet ihmiset käyttäytyvät moukkamaisesti. Leffassa, teatterissa, konsertissa, taidenäyttelyssä, ravintoloissa ja kaupungilla kulkiessaan saa kokea sen moneen kertaan.

Olen itse joskus ajatellut ryhtiä käyttäytymään junttimais-moukkamaisesti. En vain osaa. En ole koskaan vastannut kännykkään elokuvateatterissa. En ole koskaan kuorsannut teatterissa. Keikoilla olen liian ekstaasissa musiikista nipistelläkseni tai kouriakseni omaan/vastakkaista sukupuolta. Penskana sain ilmaisen jälkiruoan (erittäin ison jätskiannoksen) hienossa ravintolassa, koska osasin käyttäytyä kauniisti. Kävelen niin nopeasti, että minun on pakko noudattaa liikennesääntöjä, enkä viitsi tukkia tietä.

Toisten tyhmyys ei ole omaa syytä, siitä vain joutuu kärsimään...

Aamu ei olisi voinut alkaa paremmin - nukuin pommiin ja sain kiskaista itseni ennätysajassa valmiiksi. Vasta bussissa aloin pohtia, että onko paita oikein päin, kummassakin silmässä piilarin, hame asiallisesti eikä alushousuissa, jalassa samaa paria olevat kengät ja kummassakin silmässä meikkiä. Kaikki oli melkein ok, mutta kulmakarvojen lennokkuudesta tuli palautetta. Käytöksen muusta lennokkuudesta kyllä keskusteltiin enemmän. Kahvia normaalisti juomattoman kannattaa nykäistä kolme kupillista ennen kahdeksaa! :D

Ajattelin viettää ikinaisellisen illan teen ja suklaan parissa. Tukka on treenin jäljeltä kunnon sekamelska, joten siihen voi hyvällä omalla tunnolla kaataa kunnon satsin hoitoöljyä ja istahtaa natustamaan suklaata. Koska aamulla ei ole aikaista herätystä, ei tarvitse nukkua märkiä hiuksiaan kunnon afroksi. Kivaa. (Tämä perinaisellinen höpinä muuten tuntuu varsin oudolta kirjoittaa!)

Huokaus, miksi on pakko herätä kuumuuteen? Onneksi nyt iltapäivällä on viileämpää, ja ulkona voi tuulen antaa tuivertaa kunnolla. Tukka on sekaisin ja ajatukset kunnon sekamelskassa. Hyvä.

Huomenna on taas töitä. Suhteeni työhön on yleensä kovinkin maaninen. Työ on ollut pelastusrenkaani, pelastusköyteni ja auttajani viimeiset pari vuotta. Opinnot tökkivät, suhteet ovat menneet miten menneet ja ystävistä monet kadonneet pariutuneiden ihmemaahan. Työ ja työtoverit ovat pitäneet pinnalla. Yritän opetella rauhallisempaa otetta työhön. Syksyllä on hyvä aloittaa, lomien jälkeen. Katsotaan, kuinka käy.

Ihana ilma! Ei liian kuuma ja kirkas. Haistan jo syksyn kirpeyden. Pieni karvainen kaveri kävi pikakylässä ja rapsutettavana. Sekarotuiset haukut ovat ihania, varsinkin suklaansävyiset ja suloluonteiset. Muuten kyllä pidän enemmän isoista, paksuturkkisista haukuista, joita saa määrättömiin vanuttaa, paijata, palluttaa ja pörröttää. :)

Vietimme eilen eräänlaisia kesän hautajaisia ystävieni kanssa. Pelasimme pelejä ja joimme sangriaa. Kapverdeläinen musiikki soi ja parvekkeen ovea ei tarjennut pitää auki. Nukuin pitkästä aikaa hyvin ja unia näkemättä.

Toivottavasti ilta on kaunis. Voisi mennä istuskelemaan Huvilateltan ympäristöön tai katsomaan taiteen kulkeutumista kapakkaan. Mieli tekee jo täyteläistä punaviiniä. Varma merkki syksyn tulosta.

Kone nousi taas aamuun alakuloiseen ja laahusti bussille. Kone ajatteli kauhulla pitkää päivää. Miten tästä selvittäisiin?

Järjestelin kasvoilleni hymyä ennen ensimmäistä tapaamista. Koko teinilauma vyöryi kimppuuni riemukkaana ja iloisena, sata tarinaa kerrottavanaan. Istuin pöllämystyneenä tämän kaiken hälinän keskellä ja kuuntelin.

Kone saattoi unohtaa itsensä hetkeksi. Illalla Konekin saa taas vapaata ja minä jää lattialle pohtimaan.

Eilen illalla oli jotenkin niin surkea fiilis. Väsytti ihan törkeästi, työasiat olivat solmussa, olo niljakas ja mieli apea. Väänsin väkisin töitä yömyöhään kotona koneen ääressä. Ajattelin, että näin ei jäisi aika ajatella. Vaya con Dios ja Mustan Kuun Lapset pisaroivat vuorotelle taustalla.

Uni ei tietenkään tullut. Lakanat olivat nihkeät ja mieliala reilusti pakkasella. Lopulta vaivuin takeltelevaan uneen, heräsin monasti ja kellon soidessa teki mieli itkeä väsymyksestä. Peilistä tuijottivat laastarinvalkea naama, mustat silmänaluset ja punaiset silmät.

Onneksi minussa asustaa Kone. Koneen hymy on kohtelias, pinta tefloninen. Se pystyy sulavasti pitämään julkisivun pystyssä. Kevyttä juttelua, asiallista tiedotusta, ongelmien perusratkaisua, suunnittelua. Ei iloa ja naurua ylenmäärin, ei liian surullista seuraa eikä tappostressiä noin kylmiltään. Kun Kone on toiminut viikon verran, tottunut rytmiin, se selviää melkein mistä vain. Se on pelastanut monesti.

Tämä oli Koneelle helppo päivä.

Päivän lopuksi Kone nosti mustat lasit silmille, asteli bussipysäkille ja nousi bussiin. Kotona saattoi istua eteisen kenkätelineelle ja huokaista. Pelkään pahoin, että Konetta tarvitaan huomenna, jos urheiluendorfiinit eivät tänään tee työtään.

Kone nousi tänään aamulla kankeasti, mutta ilman jyskyttävää ukkospäänsärkyä. Se joi lasin vettä ja laahusti suihkuun ja pesemään hampaansa. Kylmän veden pienet pisarat kynsivät ihoa, ja Kone alkoi hiljalleen herätä.

Aamu-tv:n kello näytti olevan aivan liian paljon. Kone pörrötti hiuksensa vähän kuivemmiksi, sipaisi etufasadiinsa väriä, pujattautui hameeseen, hyppäsi kenkiinsä ja kietoutui huiviinsa. Laukku olalle ja kiitämään aamuauringossa kohti bussia, joka kuljetti tällä kertaa ajoissa töihin.

Kahvihuoneessa Kone avasi limsapullon, haukkasi omenaa ja hoiti juoksevia asioita. Yhä useampi työkaveri asteli ovesta, huone täyttyi ja pulina lisääntyi. Kone istui sohvalla ajatuksissaan ja huomasi olevansa hereillä.

Huoneessa oli liian kuuma, ihmiset huudahtelivat, juoksivat, nauroivat ja stressasivat. Auringon kultainen valo värjäsi huoneen, aistit terävöityivät. Äkkiä ei hereilläolo harmittanut yhtään. Kone muuttui ihmiseksi.

Heräämiseen tarvitaan aikaa ja hyvää fiilikseen oikeat ihmiset. Minulla on sellaiset työkaverit, että sitä jaksaa pahanakin päivänä. Siitä kiitollisena kävin halaamassa yhtä heistä. Päivästä tulikin odotettua parempi. Ihana, mutta ei täydellinen. Se nyt lie liikaa vaadittu. :)

Keskellä hikisintä, tuskaisan kuumaa ja lähes höyryävää päivää kokee joskus jotain niin kalseaa ja nihkeää, että ruumiinlämpö laskee hetkessä lähelle hypotermian rajaa.

Kaunokirjallisuuden viiltävimmät sisäisen tyhjyyden, mielipahan ja surun kuvaukset liukuvat mieleen ja tuntuvat vieläpä riittämättömiltä siinä vaiheessa, kun voi vain kuvitella toisen tunteet. Sisäisesti vapisen edelleen vilusta, varma merkki siitä, etten peloistani huolimatta ole vielä kyynistynyt kovin pahasti (monen mielestä tämänkin ammatin selviytymiskeino).

Ihmisten asenne ja yhteiskunnan kylmyys ja välinpitämättömyys tekevät pahaa - eniten ne kohtalokkaat iskut sattuvat, kun ne osuvat jo ennestään maassa makaavaan. Sellaiseen, jota en voi auttaa. Omat murheet tuntuvat taas pieniltä. Huomaa aina, kun ystävien tai työn piirissä jollakin on vaikeaa. Silloin sysää syyllisesti omat ongelmansa sivuun, jotta voi auttaa todellisessa pulassa olevaa.

Myöhemmin huomaa, että omat ongelmat eivät kuitenkaan hävinneet. Oman itsensä pystyy aina kursimaan kokoon. Pakko on vahva parsinlanka.

Vihaan hellettä. On kamala kammeta itsensä aamulla töihin, kun on ensin koko yön valvonut ja tuijotellut kellon viisarin verkkaista siirtymistä eteenpäin.

Sitä alkaa oikeasti tulla jo vainoharhaiseksi, kuulla ihan outoja. Pitäisi kuitenkin muistaa, että iso talo vain helisee kuin soittorasia. Ikkunan ulkopuolella kaupunki juhlii ja jatkaa elämäänsä, vaikka minä pieni töihin menenkin.

Kaikki ihmiset eivät käy töissä, kaikkien ihmisten ei tarvitse mennä tasan kahdeksaksi töihin ja kaikki eivät suinkaan ole riippuvaisia joukkoliikenteestä. Nämä ihmiset eivät kenties leiki torkkuajastimella, huitaise itseään valmiiksi ennätysajassa ja juokse korkkareissa ratikkakiskoja pitkin hame hulmuten.

Tällaisten aamujen jälkeen on hitsin onnellinen yhdestä asiasta, yksinasumisesta. Ankeriasmaiset eleeni eivät ole aamulla vielä niin hereillä, että selviäisin parisuhteellisesta aamusta.

Siivoilin iltayöstä sekalaisia kirjeitä sisältävää laatikkoani, jonka ansiosta unet jäivätkin lopulta kovin vähälle.

Olen aina rakastanut kirjeiden kirjoittamista. Kun asuin pari vuotta sitten ulkomailla, kirjoitin valtavasti. Sain monet ystäväni innostumaan paperista ja kynästä uudelleen. Oli/on niin ihanaa tulla kotiin ja löytää kasa kirjeitä eteismatolta. Sähköposti on kovin kliininen kirjeeseen verrattuna. Hygieeninen, suorastaan.

Kirjeitä oli paljon; ulkomaisilta kirjekavereilta, luokkakavereilta, sukulaisilta. Oli monenlaista kirjevihkoa ja muuta. Nauroin kippurassa, niiskutin vedet silmissä, muistin unohdettuja asioita ja ihmisiä.

Osan kirjeistä olin arkistoinut erilleen muista, hassuun pahviseen kirjekuoreen, sitonut vielä dekadentilla violetilla silkkinauhalla. Muistin heti, että kirjeet olivat suurelta ensirakkaudeltani. Kirjoitimme toisillemme lähes joka päivä reilun vuoden ajan. Mietin hetken, luenko kirjeitä. Avasin kuoren ja nauhan ja kasasin lattialle kymmenien kirjeiden paljouden.

Oli järisyttävää palata ajassa melkein viisitoista vuotta taaksepäin. Näin itseni kirjoittamassa useita sivuja pitkiä sepustuksiani koulutunneilla, välitunneilla, junassa, kotona omassa huoneessani, lentokoneessa, koskilla, kahvilassa, kaikkialla. Niiskutin, luin ja nauroin. Tuli aivan mieletön ikävä sitä mustavalkoista ehdottomuutta, raivoa ja draivia; vakaata uskoa siihen, että maailma on valloitettavissa, rakkaus on ikuista ja elämän vuoristorata hauskaa. Kunpa voisi edellen uskoa siihen.

Kaivoin esille kynän ja paperia. Mietin hetken ja aloin kirjoittaa ensirakkaudelleni, jonka kanssa olen nykyään, pitkän tauon jälkeen, kaverillisissa väleissä. Kirjeestä tuli viisi sivua pitkä. Suljin sen, liimasin postimerkin ja lähetin sen hänen vanhempiensa osoitteeseen. Sieltä se löytää tiensä perille, kuten aina ennenkin.

Pudotin nyt aamulla kirjeen postilaatikkoon. Onneksi osa menneisyyttä on luonani edelleen.