Twisted the rose did grow...

Eilen illalla oli jotenkin niin surkea fiilis. Väsytti ihan törkeästi, työasiat olivat solmussa, olo niljakas ja mieli apea. Väänsin väkisin töitä yömyöhään kotona koneen ääressä. Ajattelin, että näin ei jäisi aika ajatella. Vaya con Dios ja Mustan Kuun Lapset pisaroivat vuorotelle taustalla.

Uni ei tietenkään tullut. Lakanat olivat nihkeät ja mieliala reilusti pakkasella. Lopulta vaivuin takeltelevaan uneen, heräsin monasti ja kellon soidessa teki mieli itkeä väsymyksestä. Peilistä tuijottivat laastarinvalkea naama, mustat silmänaluset ja punaiset silmät.

Onneksi minussa asustaa Kone. Koneen hymy on kohtelias, pinta tefloninen. Se pystyy sulavasti pitämään julkisivun pystyssä. Kevyttä juttelua, asiallista tiedotusta, ongelmien perusratkaisua, suunnittelua. Ei iloa ja naurua ylenmäärin, ei liian surullista seuraa eikä tappostressiä noin kylmiltään. Kun Kone on toiminut viikon verran, tottunut rytmiin, se selviää melkein mistä vain. Se on pelastanut monesti.

Tämä oli Koneelle helppo päivä.

Päivän lopuksi Kone nosti mustat lasit silmille, asteli bussipysäkille ja nousi bussiin. Kotona saattoi istua eteisen kenkätelineelle ja huokaista. Pelkään pahoin, että Konetta tarvitaan huomenna, jos urheiluendorfiinit eivät tänään tee työtään.