Turn Loose the Swans

Vihaan konfrontaatiota. Turhaa konfrontaatiota. Sellaista on elämä tulvillaan. Turhaa draamaa.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että asioista ollaan eri mieltä tai niistä pitää keskustella. Perusteltu argumentointi ja keskustelukumppania kunnioittava asiapohjainen eri mieltä oleminen ovat elämän suola. Hyvää asia-argumentointia on nautinnollista seurata - ja älyllisesti stimuloivaa analysoida. Retoriset taidot yhdistettynä asiaosaamiseen ja hyvään huumoriin ovat todellinen killeriyhdistelmä - ja suomalaisessa julkisessa keskustelussa ikävän harvinainen herkku.

Suomalaisia pidetään asiakeskeisinä, ja jenkkityylistä hyvää puhe- ja väittelytaitoa on pidetty täällä jotenkin lipevänä ja myyntimiesmäisenä. Meillä olisi kuitenkin paljon opittavaa angloamerikkalaisesta puhetaidon arvostamisesta. Okei, sanoma ei saa jäädä esiintymisen varjoon, mutta kuulijan turruttaminen monotoniseen jankkaamiseen ei ole suotavaa sekään.

Minusta aikuisten pitäisi kyetä puhumaan asioista asiallisesti ja rauhallisesti - ei ryhtyä heti dramaattiseen ja suurisuuntaiseen otsanläiskintäsessioon, jolla aiheutetaan enemmän sotkua kuin järjestystä. Tuolloin nostetaan reippaasti kissa pöydälle jostain mitättömästä asiasta ja puhutaan "suoraan ja rehellisesti" tavalla, joka saletisti nolottaisi, jos sen kuulisi suorana seuraavana päivänä. Asiakeskeisyys lentää ulos ikkunasta ja subjektiivinen jankutus vyöryy yli kaikkien esteiden. Lisätehoa asiaan saadaan vetämällä touhun ohessa reippaat kännit.

Rehellisyys on arvostettava ominaisuus. Se on myös tietyissä tilanteissa hyvin subjektiivista. Kaikilla meillä on ystäviä, jotka ovat Kovin Rehellisiä, siis aidosti ihania ja rehellisiä ihmisiä, jotka erityisesti loukkaantuneina tai muuten huonotuulisina töräyttelevät hyvinkin suoraan ajatuksiaan ymmärtämättä/haluamatta ymmärtää muiden kenties loukkaantuvan heidän sanomisistaan. Samaan aikaan he itse loukkaantuvat hyvin helposti monenlaisesta. Heitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa draamakuningattariin/-kuninkaisiin, joiden totuustöräyttely menee suoraan torvien osastoon ja oma loukkaantuminen miltei kaikesta eri mieltä olevasta on enemmän sääntö kuin poikkeus. Draamauttaja on oikeasti törppö, Kovin Rehellinen Herkkis omaa yleensä vain puutteellisen tilannetajun. Kummankin kanssa tosin on yleensä vaikea ottaa asia puheeksi.

Ystäväni usuttaa minua usein olemaan aggressiivisempi. Hän itse kuuluu draamakuningattarien eturiviin. Jostain syystä minä saan omat asiani hoitumaan helpommin keskustelemalla ja yrittämällä sovitella sotkuja, en hyökkäämällä suoraan panssarivaunulla. En ole silti ratkaissut sitä, miten ottaa puheeksi totuuden torven liiallinen töräyttely hänen tai yltiörehellisten herkkisten kanssa - asian kun tietää sisältävän paljon turhaa jutinaa. Omalla kohdallani pinna venyy ja paukkuu, mutta ainainen Kissingerinä oleminen ärsyttää. Lopulta tulee vain häivyttyä tilanteesta ja ignoroitua tiettyjä tyyppejä. Yleensä viesti menee jossain vaiheessa perille. Kun pinnani on mennyt, saattaa jutinaan lopulta vastata rehellisesti: "Anteeksi, mutta en nyt jaksa tuota turhaa jauhamista. Eiköhän se ole tullut tässä jo selväksi."

Torkuin kaoottisen työpäivän jälkeen junassa muodon vuoksi penkiltä löytynyttä iltapäivälehteä pidellen, kun väliasemalta pölähti lauma pari-kolmikymppisiä naisia istumaan samaan penkkipariin.

"Se muija ei tiedä mitään elämästä. Sen arki on niin helppoo. Se vaan keikistelee täydessä meikissä yhdeksän jälkeen lähimpään kahvilaan, kaivaa läppärin esiin, ottaa sen edessä pari ig-kuvaa ja naputtelee loppupäivän jotain saatanan blogia lattelasi käden ulottuvilla. Sitten se menee illalla johonkin wine tastingiin, jossa on ilmaset ruuat. Kotona se tyrkkii kuvia tuuttiin ja nuolee vähän tapahtumajärjestäjän persettä blogissaan, jotta saa seuraavan kutsun. Mikä kermaperse!"

Kateuden aiheena oli ilmeisesti jossakin koulun tapahtumassa esiintynyt blogisti, jonka elämä oli herättänyt nuorissa naisissa vilpitöntä kateutta. Kutsut "hienoihin" ja ilmaisiin tapahtumiin, taiten otetut valokuvat ja tyylikäs puhuja olivat ilmeisesti saaneet kateuden nousemaan.

Maaret Kallio kirjoitti taannoin Hesarissa siitä, miten arki on todellinen extreme-laji ja miten ihmisten tulisi tajuta arjen arvo. Ja se, että suurin osa elämästä on arkea, ei juhlaa.

Toisen ihmisen arjen kadehtiminen on sinällään hyvin inhimillistä varsinkin, jos toisen arki näyttäytyy juhlana. Helppona, kepeän pirskahtelevana ja pehmeän pumpulisena. Jo pelkästään se, että jonkun ei tarvitse käydä aamupainia lapsen kanssa ja raahata karjuvaa kersaa tarhaan läpi kuran ja tuiskun tarkoittaa toiselle luksusta.

Kun ryömin nelivedolla ylös sängystä aamukuudelta taas yhden huonosti nukutun yön jälkeen ja tuijotan peilistä Vorkutan kaivoksia muistuttavia mustia silmäkuoppia ja juoksen reilua puolta tuntia myöhemmin bussin perässä kadulla, kadehdin sydämeni pohjasta jokaista onnellista, joka nukkuu edelleen ja joka voi itse vaikuttaa työaikoihinsa. Kun lounas jää taas kerran kiireen vuoksi väliin tai on kahdessa minuutissa suuhun survottu banaani ja kaksi lusikallista viiliä, kadehdin kaikkia, jotka voivat syödä ruokansa kiireettömässä ympäristössä ja nauttia ruokailustaan. Kun asiakasnuoriso käyttäytyy taas kerran niin arvaamattomasti, että kaikki suunnitelmat ja aikataulut menevät uusiksi, kahdehdin jokaista, jonka työhön ei kuulu luontaisetuna alatyylistä kielenkäyttöä, epäasiallista kommentointia ja oman pahan olon kaatamista toisen niskaan. Kun selvitän näitä sotkuja, kadehdin kaikkia niitä, joilla on vilpitön usko siihen, että Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, jossa eriarvoistuminen on vain pienen piirin ongelma.

Kateuteni kompastuu kuitenkin nopeasti kylmään tosiasiaperspektiiviin. Minulla on työtä, josta maksetaan kaikesta huolimatta sellaista palkkaa, että sillä pärjää Helsingissä yksinasuvakin ilman lisätyötä. Palkkani pamahtaa tilille säännöllisesti ja sen oikeasta maksuajasta ei tarvitse huolehtia. (Palkkanauha tosin pitää tarkastaa huolella joka kerta.) Työni sijoittuu enimmäkseen päiväsaikaan (paperitöitä yösydännä kuitenkaan unohtamatta) ja sitä saa tehdä kohtuullisen turvallisessa ympäristössä. Työssäni on mahdollisuus vaikuttaa konkreettisesti monen nuoren tulevaisuuteen. Työni vuoksi minulla ei ole mitään illuusioita tästä maailmasta, mutta kaikesta huolimatta ihmisten hyvyyteen jaksaa uskoa.

Arjessa on kaikilla sellaisia asioita, joihin voin itse vaikuttaa. Niin vain ei aina jaksa tai tajua tehdä. Miten helposti urautuukaan tiettyihin toimintatapoihin - eikäi osaa edes ajatella, miten pienellä muutoksella arkeensa saisi kultareunaa.

Oman arkeni suurin ongelma on työstressi ja sen negatiiviset vaikutukset omaan elämään. Suurin ongelma on se, ettei omiin aikatauluihinsa pysty arjessa juurikaan vaikuttamaan. Kadehdin eniten mahdollisuutta suunnitella ja aikatauluttaa itse oma työskentelynsä.

Lisäksi ihmettelen - en kadehdi - seuraavaa: Miten toimistoduunissa toisilla ihmisillä on aikaa ja mahdollisuutta roikkua koko työpäivä somessa? Osa tuttavista tuntuu viettävän koko päivän Twitterissä ja Facessa väitellen täysin triviaaleista asioista tuntikausia. (Kukaan heistä ei tee sellaista PR-työtä, johon somevaikuttaminen kuuluisi.) Keskustelimme aiheesta muutaman työkaverin kanssa survoessamme epäesteettisen nopeasti sitä aiemmin mainittua banaania, viiliä tai omenaa poskeen. Työkaveri sanoi, että hän on tuttavapiirissään se, "jonka Face-vastauksia joutuu aina odottamaan ainakin pari tuntia." Pari tuntia. Wow. "Jos mulla on kaks minsaa aikaa, menen todennäköisemmin vessaan kuin someen", työkaveri huikkasi ja pinkaisi naistenhuoneen kautta kohti seuraavaa haastetta. Arjen pienet valinnat...

Työpäivä.
Yksi niistä, jolloin ravaa koko päivän melkoisen heikkopäisenä ympäriinsä ja siunaa sitä, että aamunälkäisenä hotkaisi päivän aluksi sekä aamiais- että lounasleipänsä jo bussimatkalla. Lounashetkestä on turha haaveilla, vesipullon saa sentän täytettyä.

Työpäivän säntäiltyäni kipitin vauhdilla naistenhuoneeseen ennen kiitämistä bussipysäkille. Pikaisen eriövisiitin jälkeen saippuoin käteni huolella ja pesin ne. Samalla nostin katseeni peiliin. Jäin tuijottamaan peilikuvaani. Hiukset oli sitaistu aamulla sileälle solmulle, jonka sileys oli nyt mennyttä aikaa. Hiussuortuvia oli karannut kaulalle, kihartuva ja sekainen karvakruunu somisti ohimoita. Iho näytti jäältä ja kiilsi. Kulmakarvat olin aamulla piirtänyt päättäväisiksi, silmät rajannut skarpeiksi. Mustia silmänalusia eivät kyenneet täysin kätkemään peitevoiteet eivätkä silmälasit. Huulipunasta oli jäljellä hitunen.

Nostin laukkuni lavuaarin reunalle. Taputin puuteria, korjasin kulman kaarta, lisäsin huulipunaa ja kävelin ulos ovesta. Tuntui, kuin peilin nainen olisi jäänyt tuijottamaan perääni. Käärin huivin kaulaani, puin takin ja nostin laukun olalle. Ulos kävellessäni vedin käsineet käteen ja astelin vaakasuoraan räntäsateeseen.

*

Peilit ovat erilaisia. Osa niistä on vihollisia. Niissä näyttää värittömältä ja surkealta. Kolkko tila ja räikeä valo saavat haluamaan ulos tilasta mahdollisimman pian. Vaikka meikki olisi freesi ja tietäisi nukkuneensa tarpeeksi ja kietaisseensa kaulaansa sen huivin, joka saa ihon ja silmät loistamaan, lopputulos muistuttaa muuttumisleikkien ENNEN-osuutta.

Sitten on peilejä, joihin katsoessa tulee hyvä mieli. Esimerkiksi yhdessä pienessä krunikkalaiskahvilassa on hyvän mielen peili. Jostain syystä siitä peilistä katsoo aina varsin siedettävä ilmestys, vaikka kaverin koira olisi juuri suorittanut moikkaamisensa makealla koko naaman nuolaisulla tai helsinkiläinen paholaispuhuri sekoittanut tukan Nuori Einstein -tyyliseksi pöheiköksi, joka sopii uuden polven tukkarokkareille tai Mike Monroelle.

Peiliin tuijottelua pidetään usein narsistisena ja turhanaikaisena. Tehokas tyyppi puuteroi nenänsä ja tsekkaa, ettei lounasannoksen korianteri käherry hampaiden välissä, mutta liiallinen peilailu on noloa. Siihen on aikaa vain teineillä. Eräs kollega tosin arveli kertaalleen monen bloggaajan asuvan peilitalossa ja treenaavan poseerausta kaikki päivät. Hän kuuluu kanssani siihen ihmistyyppiin, joka onnistuu aina kuvissa näyttämään suohirviöltä tai sikotautiselta joulupossulta (tai aivan pahimmillaan liian täyteen pumpatulta kumiveneeltä). Ja tunnustaa katkeruutensa siihen, että nån bara blir bra på bild.

*

Minulla on kestänyt jokusen vuoden tehdä välirauha peilin naisen kanssa. Naiseen suhtautuu pitkämielisen ymmärtäväisesti. Hän näyttää joskus vanhalta ja väsyneeltä, joskus kassialmalta, toisinaan ihan mukavalta. Naisella on oma elämä ja paikkansa maailmassa. Kun nainen hymyilee, ei hän näytä yhtään paskemmalta. Vaikka asia johtuisikin sen pienen kahvilan peilistä, voi se johtua myös pienen kahvilan lasiin kylmenneen laten kaunistavasta vaikutuksesta. Kylmeneminen johtuu yleensä siitä, että on nauranut vatsansa kipeäksi hyvän ystävän jutuille. Mutta sitähän peilin nainen ei voi tietää.

En yleensä halua olla nykyistä nuorempi. Teini-ikä ja parikymppisvuodet olivat elämässäni kaiken kaikkiaan paljon tylsempää ja surullisempaa aikaa kuin viimeiset 10+ vuotta. Teini-ikä oli ahdistavaa aikaa puristavassa (joskin turvallisessa) ympäristössä. Parikymppisenä olin monessa mielessä pahasti eksyksissä ja elo omissa nahoissa tuntui kaikkea muuta kuin hyvältä.

Kun vuosiluvut alkoivat lähestyä kolmeakymmentä, elämä muuttui koko ajan helpommaksi. Ja vaikka aika 30 vuoden rajapyykin jälkeen on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja tasaista, on se ollut koko ajan tyytyväisempää ja onnellisempaa.

En kahdehdi parikymppiseltä itseltäni kuin parempaa jaksamista ja perusterveyttä. Olisi kiva olla yhtä notkea ja nopea - ja jaksaa kiikkua rimpsalla vaikka 24 tuntia putkeen. Nelikymppisten koko ajan lähestyäessä - vaikka tässä ihan hyvällä terveydellä eteenpäin poljetaan - alkaa tiedostaa monenlaisen lopullisen ratkaisun voivan iskeä. Kun ensimmäinen samoja ikiä oleva tuttu on kaatunut hautaan sydänkohtauksen vuoksi ja omanikäinen nainen kuollut rintasyöpään, sitä tiedostaa kummasti omankin kuolevaisuutensa.

*

Mikä se ainut asia omassa iässä aiheuttaa pientä pohdintaa? Tuttavistoon on viime aikoina eri syistä päätynyt paljon ihania ja aikas paljon nuorempia ihmisiä. Ei siinä mitään, itsellä on opiskeluajoista asti ollut frendeinä niin huomattavasta vanhempaa kuin nyt iän karttuessa aika paljon nuorempaakin jengiä. Omissa harrastusporukoissa ikä on aina ollut puhtaasti numero, yhdistävä tekijä kun on samanmielisyys. Niinpä on hieman hupaisaa/noloa/rasittavaa tiettyjen asioiden yhteydessä päätyä jälleen kerran selittämään, että on ihan tyypillinen oman ikänsä edustaja, ei mikään harvinaislaatuinen friikki. Minulla ei ole tapana julistaa eikä kätkeä ikääni, mutta viime aikoina olen huomannut tietyissä tilanteissa helpommaksi jättää ihmiset epämääräiseen ikäluuloon.

Toisaalta sitten voi päätyä tilanteeseen, johon hieman samassa tilanteessa oleva ystävätär joutui taannoin. Hän istui mukavasti miehen työkaveriporukan illanvietossa, jossa joku pöytäseurueesta julisti pitävänsä kaikki yli 35-vuotiaita ikivanhoina ja jämähtäneinä siksi nauttivansa seurueen ajan hermolla olemisesta ja nuoruudesta. Ystävätär 42, jonka mies on kahdeksan vuotta nuorempi, tuijotti viinilasinsa pohjaa hartaasti ja yritti olla nauramatta. "Mä ajattelin silloin jotenkin hellästi, että mä kyllä oikeesti olin ihan yhtä dummis kaksvitosena. Mut sitten muistin, etten ihan oikeasti kyllä ollut. Enkä kyllä ois tuollaista päästänyt suustani. Mut jos omaan porukkaan ei kuulu kuin omanikäisiä ja sitten kaikilla vanhemmilla tuttavilla on omasta elintavasta poikkeava elämänvaihe, josta on ynseä kuva, niin onhan se aika ymmärrettävää." Hän otti kulauksen teestään ja jatkoi sitten: "Toisaalta, mä kyllä sanoisin, että kaikenikäisissä ihmisissä on tylsiä, ei-tylsiä ja mukatylsiä ihmisiä. Ihan katsojasta riippuen."

*

Kun katselin parin viikon takaisia juhlakuvia ja ihmisten humalaisia ilmeitä, muistin yhden asian. Vaikka täti ei turnauskestävyyttään enää treenaakaan vanhaan malliin ja kiiku joka viikonloppu radalla, turnauskestävyys on kyllä edelleen sitä luokkaa, että sillä pärjää. Kuvien keskellä hymyilin minä punaviinilasi kädessä salaviisasta hymyä. Tässä pelissä täti on vanhan kettu.