Tanten här, hej...

En yleensä halua olla nykyistä nuorempi. Teini-ikä ja parikymppisvuodet olivat elämässäni kaiken kaikkiaan paljon tylsempää ja surullisempaa aikaa kuin viimeiset 10+ vuotta. Teini-ikä oli ahdistavaa aikaa puristavassa (joskin turvallisessa) ympäristössä. Parikymppisenä olin monessa mielessä pahasti eksyksissä ja elo omissa nahoissa tuntui kaikkea muuta kuin hyvältä.

Kun vuosiluvut alkoivat lähestyä kolmeakymmentä, elämä muuttui koko ajan helpommaksi. Ja vaikka aika 30 vuoden rajapyykin jälkeen on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja tasaista, on se ollut koko ajan tyytyväisempää ja onnellisempaa.

En kahdehdi parikymppiseltä itseltäni kuin parempaa jaksamista ja perusterveyttä. Olisi kiva olla yhtä notkea ja nopea - ja jaksaa kiikkua rimpsalla vaikka 24 tuntia putkeen. Nelikymppisten koko ajan lähestyäessä - vaikka tässä ihan hyvällä terveydellä eteenpäin poljetaan - alkaa tiedostaa monenlaisen lopullisen ratkaisun voivan iskeä. Kun ensimmäinen samoja ikiä oleva tuttu on kaatunut hautaan sydänkohtauksen vuoksi ja omanikäinen nainen kuollut rintasyöpään, sitä tiedostaa kummasti omankin kuolevaisuutensa.

*

Mikä se ainut asia omassa iässä aiheuttaa pientä pohdintaa? Tuttavistoon on viime aikoina eri syistä päätynyt paljon ihania ja aikas paljon nuorempia ihmisiä. Ei siinä mitään, itsellä on opiskeluajoista asti ollut frendeinä niin huomattavasta vanhempaa kuin nyt iän karttuessa aika paljon nuorempaakin jengiä. Omissa harrastusporukoissa ikä on aina ollut puhtaasti numero, yhdistävä tekijä kun on samanmielisyys. Niinpä on hieman hupaisaa/noloa/rasittavaa tiettyjen asioiden yhteydessä päätyä jälleen kerran selittämään, että on ihan tyypillinen oman ikänsä edustaja, ei mikään harvinaislaatuinen friikki. Minulla ei ole tapana julistaa eikä kätkeä ikääni, mutta viime aikoina olen huomannut tietyissä tilanteissa helpommaksi jättää ihmiset epämääräiseen ikäluuloon.

Toisaalta sitten voi päätyä tilanteeseen, johon hieman samassa tilanteessa oleva ystävätär joutui taannoin. Hän istui mukavasti miehen työkaveriporukan illanvietossa, jossa joku pöytäseurueesta julisti pitävänsä kaikki yli 35-vuotiaita ikivanhoina ja jämähtäneinä siksi nauttivansa seurueen ajan hermolla olemisesta ja nuoruudesta. Ystävätär 42, jonka mies on kahdeksan vuotta nuorempi, tuijotti viinilasinsa pohjaa hartaasti ja yritti olla nauramatta. "Mä ajattelin silloin jotenkin hellästi, että mä kyllä oikeesti olin ihan yhtä dummis kaksvitosena. Mut sitten muistin, etten ihan oikeasti kyllä ollut. Enkä kyllä ois tuollaista päästänyt suustani. Mut jos omaan porukkaan ei kuulu kuin omanikäisiä ja sitten kaikilla vanhemmilla tuttavilla on omasta elintavasta poikkeava elämänvaihe, josta on ynseä kuva, niin onhan se aika ymmärrettävää." Hän otti kulauksen teestään ja jatkoi sitten: "Toisaalta, mä kyllä sanoisin, että kaikenikäisissä ihmisissä on tylsiä, ei-tylsiä ja mukatylsiä ihmisiä. Ihan katsojasta riippuen."

*

Kun katselin parin viikon takaisia juhlakuvia ja ihmisten humalaisia ilmeitä, muistin yhden asian. Vaikka täti ei turnauskestävyyttään enää treenaakaan vanhaan malliin ja kiiku joka viikonloppu radalla, turnauskestävyys on kyllä edelleen sitä luokkaa, että sillä pärjää. Kuvien keskellä hymyilin minä punaviinilasi kädessä salaviisasta hymyä. Tässä pelissä täti on vanhan kettu.

Kirjoitettaessa soi Tamco: Summer Wine