Turn Loose the Swans

- Mitä sä teet juhannuksena?
- En mitään erityistä, ajattelin istua puistossa kaverien kanssa, lukea pari kirjaa, grillata frendin luona, kokata jotain kivaa kotona ja nukkua rauhassa omassa sängyssäni.
- Siis mitä, etkö sä muka lähde landelle tai festareille?
- Mä olen sen verran landelta kotoisin, että meillä ei ole landea. Ja ei, en mene landelle tänäkään vuonna.

*

Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät ole kovinkaan innostuneita juhannuksesta. Se on se juhla, jolloin jengi jonottelee autoissaan ahdistuneena jossain laakean isänmaamme korpitaipaleella ensin käräytettyään päreensä jonotukseen Alkossa, kaupassa ja bensiksellä.

Jussihuumaa lietsotaan lehdissä ja puheissa uskomattomilla odotuksilla: se on joulu kesän keskellä, se on romanttinen, herkkä, railakas, härski, huikea, kesän kohokohta ja ties mitä. Aurinkoista ilmaa ei voi tilata, ja harvinaisen usein juhannuksena sataa. Jos ei sada, hyttysiä piisaa. Tänä vuonna ainakin.

Kaikkien mahdollisten juhannusvalmistelujen jälkeen on pakattu seurue ja kolmen vuoden kamat autoon tyylillä, josta tulee ekana mieleen Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen. Silti jossain satojen kilsojen kohdalla huomataan jonkin megatärkeän asian unohtuneen. Sitten jonotellaan taas jossain pseudopensiksellä tai kyläkaupalla, jotta homma hoituu.

Mökillä/leirintäalueella ahtaudutaan pieneen tilaan ja toivotaan, ettei kukaan huku, sammu nuotioon tai saa juoppohulluuskohtausta. Nice.

*

Minulla ei todellakaan ole mitään maaseutua vastaan. Kesän viettäminen luonnon helmassa (ilman ohi päriseviä muskeliveneitä) on rentouttavaa. On ihanaa olla mökillä tai landella rauhassa, ihan normaalisti. Mutta ei kaupungissakaan mitään vikaa ole. Juhannuksena on mukavan rauhallista viettää aikaa hyvässä seurassa ilman sen kummempia suunnitelmia. Koska olen vielä kohtuullisen loistavasti hyttysallerginen, en pode mitään akuuttia intoa päästä mutusteltavaksi jonnekin korpikuusen kannon alle.

Luultavasti joskus syyskesästä iskee minun intoni lähteä maalle ja istua laiturin nokassa katselemassa laskevaa aurinkoa.

Sain kuulla olevani rasittavan varovainen järki-ihminen. Hämmennyin tästä kommentista niin kovasti, että unohdin pyytää sen kirjallisena. Olisi nimittäin ollut kerrankin faktaa asiasta äidille, jonka mielestä lapsensa on 90% ajasta ajattelematon huithapeli ja tuulihattu.

*

En pidä itseäni varovaisena - olen ennemminkin tietyissä asioissa ihan rehellisen vainoharhainen.
En ole järki-ihminen, paitsi osa-aikaisesti.
Olen myös osa-aikaisesti myös rehellisen huithapeli.
Kutsuisin itseäni mieluummin pseudojärkeväksi, sillä monet pitävät minua järkevä kaikenlaisesta kummallisesta säädöstäni huolimatta. Järkevyyden mittariksi riittää tilanteesta riippuen mm. se, että on tajunnut exän olevan idiootti, on tajunnut lopettaa skumpan kittaamisen ensimmäisenä seurueesta, on osannut lukea karttaa oikein, on koonnut Ikea-kalusteen sujuvasti, on briiffannut lonkalta kaverille Puolan historiaa tai ostanut kolme paria kenkiä, joista yhdet sopivat työkengiksi.

*

Määritteenä järkevä on jotenkin päätynyt kuvaamaan jotakuta, joka on ankean pikkuporvarillinen; sen kuvaama ihminen on Hyvin Aikuinen, harmaa, estoinen, arka hiirulainen. Järkevällä ihmisellä on aina varalamppuja ja -sulakkeita, tilille ova rattu rahaa vuoden elämiseen lopputilin varalta ja kaapista löytyy asu niin häihin kuin hautajaisiinkin. Järkevä ihminen ei maksa neljää euroa lattesta ja viittä kakkupalasta, ei käy baarissa eikä murehdi sitä, pettääkö mies/vaimo.

*

Aikuisuus oli aiemmin järkevyyttä - nykyään ei monen mielestä ole todellakaan. Moni myös kiistää olevansa "kunnolla aikuinen". Pohdin kerran ystäväni kanssa, miksi sekä järjestä että aikuisuudesta on tietyssä mielessä tullut niin monelle kirosana. Onko aikuisuus (ja järkevyys) sitten jonkinlainen päätepiste, jonka jälkeen on jäljellä vain harmaa vanhuus ja unohdus? Jos pysyy ikuisesti huithapelina tuulihattuna, silloin on sitten forever young, niinkö?

*

Ammatillinen minäni on järkevä ja aikuinen. Vaikka tuntisin itseni hukassa olevaksi ja pelokkaaksi pikkutytöksi jossakin tilanteessa, sitä ei saa näyttää. Hommat on hoidettava, on ryhdyttävät töihin ja tehtävä päätöksiä. Pelokas pikkutyttö onnistuu naamioitumaan aikuiseksi naiseksi. Työssäni ei saa olla tuulihattu, siellä on oltava aikuinen muidenkin edestä. Ei aina ihan helppoa.

*

Aikuisuuden yksi epämääräinen mittari on vanhemmuus - silloin kuuluu olla järkevä, jos aiempiin sukupolviin on uskominen.

Minä lapsettomana en ole kunnolla aikuinen, enkä ainakaan järkevä. Noin niin kuin evö.

Moni perheellinen taas kapinoi perinteistä vanhemmuutta - ja siihen automaattisesti liitettyä, kuivakaksi oletettua aikuisuutta ja järkevyyttä vastaan.

Kaikkitietävien moraalinvartijoiden mukaan Järkevä Vanhempi ei pakkaa lastaan prätkän sivuvaunuun, lähde kolmen alle viisivuotiaan kanssa Intiaan tai pinkaise nahkahousuissa muksujen kanssa festareille. Järkevä aikuinen ei jää asumaan hieman ahtaampaan asuntoon keskustaan koulujen ja palvelujen äärelle vaan muuttaa kehyskuntaan ja hankkii omakotitalon pihalle kaksi autoa. Jos taas sinkkunainen muuttaa kehyskuntaan omakotitaloon, on hän romanttinen maalaishaihattelija, jonka olisi pitänyt pysyä Kallion baarien ja kahviloiden sykkeessä.

*

Kaikkitietävä moraalinvartija ei ole satuhahmo, vaan ikävä olio, joka asuu joskus ihan salaa monessä meistä. Se pukeutuu mielellään järkevyyden ja asiallisuuden kaapuun, vaikka sillä ei olisi kummankaan kanssa mitään tekemistä. Usein se on esimerkki ennakkoluuloisuudesta, joka säätelee käytöstä, ajatuksia ja oletuksia. Koska jokin asia on ollut normi 1950-luvulla, pitää sen olla niin myös 2010-luvulla. Ihan saletista.

Ennakkoluuloisuudella ei ole mitään tekemistä aikuisuuden kanssa.
Eikä järjen kanssa.
Eikä fiksuuden kanssa.
Noin niin kuin evö.