Turn Loose the Swans

Joskus on iltoja, jolloin tulee kotiin ja on maailman onnellisin siitä, että kotona saa olla ihan yksin. Saa jurnuttaa sohvan nurkassa televisiota katsellen, lukea kirjaa pää lattiassa ja jalat seinällä, tehdä töitä rauhassa aamuneljään tai syödä sunnuntailounaaksi 300 grammaa graavilohta ja 200 grammaa tummaa suklaata ilman, että asiasta keskustellaan.

On myös niitä iltoja, jolloin olisi kiva, että kotona olisi joku, joka olisi laittanut ruokaa, jaksaisi kuunnella valitusta paskasta päivästä tai lähtisi lenkille silloin, kun luonto vetää kohti sohvaa. Toisaalta pahana päivänä saa vartissa aikaan enemmän riitoja kuin Bushin hallinto saa aikaan sotkuja viikossa. Ja se on aika paljon.

Olen tullut siihen tulokseen, että hyvinkäyttäytyvä iso koira ja rivariasunto keskustassa ovat utopistisen täydellinen ratkaisu kaikkeen. Fiksu haukku käy itsekseen aamupissillä puistossa, kokoaa omat kakkansa ja kiikuttaa ne roskiin. Samalla haukku hakee lehden ja suorittaa pontevan herätyksen. Päivan aikana se harrastaa ystävällismielistä mellastusta puistossa, kantaa mummojen veskat ja palaa ajoissa kotiin. Se ei kenties saa ruokaa tehtyä tai hartioita hierottua, mutta se ei huomauta mitään ruokaympyrän väärinkäytöstä tai ala puolustaa makkaran monimuotoisuutta ruoka-aineena. Se laahaa päättäväisesti lenkille ja flirttailee niin vetävästi koko ajan, että omistajallakin saattaa käydä flaksi. Samalla se rähisee kaikki epäilyttävät ääliöt kauas ja hoitaa maminsa kotiin, jos mami meinaa riehaantua. Se myös kuuntelee hyvin kärsivällisesti rutinaa, koska tietää saavansa palkkioksi mehevät rapsutukset tai palasen maksamakkaraa.

Hmm... Todella paha utopia...

Rakastan lukemista ja sanoilla leikkimistä. Mielenkiintoiset sanayhdistelmät ja niistä tulevat assosiaatiot ovat koukuttaneet minua aina. Mielenkiintoinen kirjan, lehden tai artikkelin nimi nappaa minun katseeni varmasti. Usein tuleekin pettymyksiä, kun olen ehtinyt nimen perusteella rakentaa kauniin ajatusrakennelman tai ennakoinut sisällön aivan pieleen.

Sanakoukutuksista uskomattomin taisi tapahtua Briteissä asuessani. Minun oli pakko ostaa noin suurin piirtein maailman hirvein, asenteellisen barbaracartlandmainen kiskaromanssi, jossa arviolta satatuhatta naista kaatanut ja maailmaa kiertänyt kolmekymppinen donjuan-varakreivi (tai jotain) löytää Aidon Rakkauden tavattuaan 17-vuotiaan neitosen devonshireilaisella maantiellä. Loppukirja tietty sujui naistenkaatajan sisäisiä tuntoja tutkiessa ja kamalia esteitä voittaessa, jotta homma voitiin lopettaa suuren katosvuoteen verhojen taakse. Auts.

Romanttisia kirjoja ja oikeasti ihania rakkaustarinoita on tietyssä mielentilassa ihanaa lukea, mutta barbaracartlandeja ei voi laskea ihaniin rakkaustarinoihin. Sinänsä tylsä juttu, että kyseisen tädin piti kirjoittaa tuollaista huttua, elämäkertansa mukaan mummeli ehti mukaan moneen, varsin radikaaliinkin, juttuun. Ehkä hän ovelana liikenaisena arveli makean myyvän suolaista paremmin.

Sen ihananimisen, mutta juoneltaan hirveän kirjan nimeä en kuolemaksenikaan muista, mutta kun sillä oli niin oikeasti kaunis nimi, piti se lukea. Tämä ei ole puolustelua - minä rakastan lukea niin "hyvää" kuin "huonoakin" kirjallisuutta. Lainausmerkit siksi, että minua ärsyttää kirjallisuuden määrittely ja kanonisointi.

Mikä sitten on "hyvää" kirjallisuutta? Tutisevapartaiset (ainakin henkisesti) sedät ovat laahanneet muutaman tutisevapartaisen ja vakavan sedän kansakunnan kaapin päälle pölyttymään ja unohtaneet naissukupuolen lisäksi ihan yleisesti ne, joiden naama, poliittinen suuntautuminen, elämä, aiheet tai kustantaja eivät miellyttäneet.

Mielenkiintoista on, että nuorempi kulttuurintutkijapolvi on penkonut vanhoja arkistoja ja löytänyt sieltä unohtuneita naiskirjailijoita, työveäenkirjailijoita ja kirjailijoita, jotka kirjoittivat jatkokertomuksia ja novelleja lehtiin.

On paljon kirjoja, joiden nimi ja sisältö ovat yhtä koukuttavia. Ehkä suurin suosikkini tällä saralla on Eeva-Liisan Mannerin upea Poltettu oranssi.

Valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se ikonisoi monen ilmiön ja asian. Se valehtelee tarvittaessa enemmän kuin tuhat sanaa. Se tallentaa muistoja ja tunnetiloja. Sen sävyt, valot ja varjot jäävät mieleen.

Rakastan vanhoja mustavalkoisia valokuvia. Niissä on jotain taianomaista. Siksi hurmaannuinkin Sally Mannin näyttelystä Tennispalatsissa. Hän kuvaa vanhoilla mustavalkokameroilla ja –tekniikoilla. Hänen paljon puhutut lapsikuvansa olivat upeita, mutta silti minuun vetosivat eniten hänen maisemakuvansa. Hän on asunut koko ikänsä Yhdysvaltojen syvässä etelässä ja on kuvannut paljon vanhoja sisällissodanaikaisia taistelupaikkoja ja etelävaltioille luonteenomaisia maisemia. Olisin voinut viipyä näyttelyssä iäisyyden.

Eräs maisemakuva jäi kummittelemaan mieleeni. Se muistutti kovasti eräästä lapsuuteni suosikkisadusta, jossa olennaista ei ollut minkään paratiisin löytäminen vaan jännittävä matka lumottua polkua pitkin. Se polkui saattoi alkaa mistä tahansa ja sen varrelta löysi osan elämän tarkoitusta.

Mikä se satu oli? Sitä ei ole enää olemassa kuin muistoissa. Isoäitini kertoi sitä, se oli luultavasti jonkinlainen hybridi raamatunkertomuksista ja vanhoista saduista. Kauniisti opettavainen siinä mielessä, että jos etsii jotain liikaa, unohtaa nauttia matkasta.

Luotettava.

Me suomalaiset rakastamme luotettavia ihmisiä. Miksi emme rakastaisi? Ystävä, johon voi luottaa, on aina painonsa arvoinen kultaa. Rakkauden pursikin karahtaa karille, jos luottamus puuttuu.

Luotettava ei kuulosta jännittävältä. Se ei haiskahda seikkailuilta, intohimolta tai spontaaniudelta – miksi? Luotettavan vastakohta on epäluotettava, ei suinkaan tylsä. Onko luotettavuus vain siis sitä, että tekee työtä yhdeksästä viiteen, menee tunniksi pelaamaan sählyä, sitten kotiin syömään maksalaatikkoa ja juomaan telkkarin ääressä yhden oluen?

Poliitikkoja voi osittain kiittää siitä, että luotettavuus on kärsinyt inflaation. Onko olemassa ainuttakaan vaaliohjelmansa perusteella epäluotettavaa poliitikkoa? Tuskin. Rötösherrajahtia on aina näillä raukoilla rajoilla rakastettu, vaikka jahtaajalla itselläänkin olisi hiukan ongelmia laillisuuden ja laittomuuden kanssa.

Ihminen, johon voi varmasti luottaa, on ihana. Hänelle voi kertoa monenlaista. Vielä hienompi tunne on se, että joku luottaa juuri minuun. On tilanteita, joissa toisen ihmisen luottamus nostaa palan kurkkuun. Tuntee itsensä etuoikeutetuksi.

Luottamusta ei saavuteta helpolla. Siksi sitä ei koskaan halua pettää.

Olin eilen katsomassa Sininen lintu –näytelmän Kansallisteatterissa. Kotimatkalla, sipsutellessani pimeän ja tunnelmallisen Kaisaniemen puiston halki kohti Kalliota, pohdin itsekin onnen olemusta. Ainakin näytelmän mukaan minulla pyyhkii varsin mallikkaasti – minulla on pienet ja suloiset onnet hyvin hallussa. Ihastelin nurmen lehtipeitettä (pakko oli poukkoillakin siinä…), haistelin tuulta ja ihailin taas kerran Kallion kirkon majesteetillista silhuettia edessäni.

Aina puhutaan ihmisten suurista vaatimuksista, että mikään ei riitä. Haluta saa aina ja pyrkiä parempaan. Haaveilu on kuitenkin halpa harrastus, joka parhaimmillaan auttaa jaksamaan pahoina päivinä ja auttaa eteenpäin. Mutta kuka sanoo, milloin haaveilu on epärealistista ja johtaa väärälle tielle? Kuka kertoo elämäänsä tympääntyneelle tusinateinitytölle, että hänestä tuskin tulee miljoonia tienaavaa huippumallia, vaikka bitching olisikin kunnossa? Kuka kertoo kunnianhimoiselle isälle, että pojan lätkäharrastuksen vuoksi tuskin kannattaa uhrata tämän koulumenestystä? Milloin haaveelleen kannattaa uhrata kaikki?

Onni on pienissä asioissa. Esimerkiksi siinä, että työpäivä on kohta ohi ja ulkona on ihan kiva ilma.

Kaveri soitti innoissaan, että on juuri menossa lääkäriin. Jee!

Inhoan lääkärissä käyntiä. En halua olla sairas. En halua kuulla olevani sairas. En halua maksaa itseäni kipeäksi. Ystäväni onkin oma tapauksensa...

Tämä lääkärinentusiastiystävättäreni on erikoistunut vinksahtaneihin lääkärikäynteihin. Hän on se, jonka hampaaseen pora jää kiinni, jonka alta tutkimuspöytä hajoaa, joka kuvailee oireensa niin seikkaperäisesti, että lääkäriltä jää pari tahtia väliin, joka selostaa gynikselle seksielämäänsä reginamaisesti tai kiljaisee lääkärihuoneen ovelta nuorelle kandiparalle, että onpas söpö poju, tuitui!

Paras sattumus on käynyt juuri kaikkien naisten rakastamalla gyniksellä. Neiti oli poukkoillut jonkin noin Abrahamin ikäisen sedän vastaanotolle, heitellyt kuteet jo ovelta nurkkaan, ponkaissut vaa'alle ja kajauttanut lukeman. Setä oli mutissut jotain. Neiti istahtanut tuoliin haastateltavaksi ja luultavasti vastaillut taas rehellisesti, sillä mitäs sitä nyt flaksiaan salaamaan. (Me kaverit toivoisimme joskus hieman maltillisempaa flaksia...)

Setä oli mutissut hämmentyneesti, että "...sitten se vaaka." Neiti oli ajatellut: "Vaaka? Häh? Aa, vaaka... Se varmaan luulee pillereiden vieneen tasapainovaistoni. Onpas ne tarkkoja... No..." Sitten hän loikkasi notkeasti keskelle lattiaa, vetäisi täydellisen voimistelijavaa'an, suoristi nilkan kunnolla ja veti kaulan pitkäksi. Ihmetteli, kun ei kuulunut mitään. Kun hän käänsi päätään, lekuri tuijotti häntä kauhuissaan ja osoitti vapisevalla sormella punnituslaitetta. "Ai, sittenkin toi vaaka!" Taas iloinen ponkaisu ja homma hoitui...

Olen kuullut tällaisen vaaka-tarinan myös parilta muulta ihmiseltä. Osoittaa ainakin sen, että suomalainen permantovoimisteluperinne elää ja voi paksusti. Tosin, en usko, että nämä muut vaakailijat ovat olleen yhtä kurvikkaita leidejä pornonpunaisissa push-upeissa ja minikokoisissa stringeissä. Ystäväni motto nimittäin on, että täytyyhän lekurillakin olla katseltavaa. Siksi hän oli eilen käynyt ostamassa itselleen uuden alusasusetin ja valkannut nuorimman miesgyniksen. Mitähän tällä kertaa tapahtuu... :/

Ihminen, jonka mielestä on ihan normaalia herätä ennen seitsemää, on sairas. Fakta. Liian aikainen herätys aiheuttaa AHISTUSTA. Ahdistus iskee vasta työmatkalla tai viimeistään töissä...

***

Ahdistus = sivistynyt, länsieurooppalainen tunnetila, johon liittyy kenties eksistentiaalisia pohdintoja, filosofiaa ja mietiskelyä

Ahistus = juurevasti metsäsuomalainen tunnetila, johon ei tarvitse lisätä mitään, olo on paska muutenkin

Darrainen naapuri istui pihalla rööki suussa ja rommicola kädessä, kun vein roskista ulos. Istahdin viereensä penkille ja kieltäydyin niin röökistä kuin juomastakin. Kundilla oli huolia.

Pari kuukautta sitten elämää sulostuttamaan oli löytynyt uskomattoman ihana nainen. Ihan sellainen, että voisi olla oikeastikin vakavissaan ja ryhtyä pohtimaan, että tässäkö tämä nyt olisi. Sellainen tapaus, että maksa, keuhkot ja sydän voivat nykyään paremmin, kun kapakat ovat jääneet vähemmälle ja liikunta lisääntynyt tytsin tykätessä kävelystä.

Ihanaisessa on kuitenkin ongelma. Sen mielestä suurin osa miehistä on sikoja. Siis oikeita singularis porsuksia, joista on kerrottu naapurille monisanaisesti. Naapuriparka, joka on äitinsä kohteliaaksi kasvattama kiltti mies, ei ymmärrä mitä ne porsukset tähän liittyvät. Eihän hän ole koskaan käynyt kiinni tuntemattoman naisen repertuaariin tai harrastanut huorittelua.

Kerroin naapurille, että ihanainen on tavannut paljon moukkia ja ilmeisesti epäonnekseen seurustellutkin parin kanssa. Ilman moukkamiehiä feminismillä pyyhkisi taatusti huonommin. Jokaista feministiä ottavat päähän patriarkaatti, palkkaerot ja yhteiskunnan perusrakenteiden seksismi, mutta aito moukkamies vielä enemmän.

Moukkamies on keijo, joka tytöttelee, huorittelee ja häiriköi suusanallisesti naisia tilanteissa, joissa nämä ovat hänen "tiellään". Yleensä kielenkäyttöä seuraa uhkaava liikehdintä tai etuilu. Humalassa keijo tämän lisäksi saattaa käydä fyysisesti kiinni naisellisiin ruumiinosiin. Työpaikalla keijo kertoo typeriä vitsejä ja kyselee, että onko tytöllä kuukautiset, kun sitä ollaan niin pinkeänä.

Naapuri sytytti toisen röökin. Hän ymmärsi. Mutta mitä hän tähän kuului? Eihän hän noin tehnyt. Selitin, että moni nainen epäilee, että kiltinkin miehen sisällä asustaa keijo, joka vain odottaa ulospääsy. Yleensä se tapahtuu riidellessä tai muussa ikävässä tilanteessa. Siksi. Naapuri huokasi: ”Kyllä teissä naisissakin keijottaria piisaa…” Niin piisaa. Ei vain niin näkyvästi.

Rakastan lukemista. Luen mielelläni niin faktaa, fiktiota, sanomalehtiä kuin aikakauslehtiäkin. Eilen perkasin omaa lehtikasaani samaan aikaan kun luin tylsää tieteellistä tekstiä. Kumpikin homma sujui luonnollisesti aivan loistavasti, kiitos kukkakaaliaivojen monipuolisuuden.

Kun olin saanut lehdet koottua kasaan, kiikutin ne pihan lehtisäiliöön. Koska olen luonteeltani pikkuisen dyykkaaja (kaikki siirtolavat pitää tarkistaa ohikulkiessa, vaikka jalassa olisi korkkarit, ohuenohuet sukkikset hieno hame), piti kurkata kumpaankin lootaan oikein kunnolla. Palasin takaisin kotiin mukanani saman verran lehtiä kuin alas mennessäni. Talossani asuu joku, jolle tulee aivan mielettömästi sanoma- ja aikakauslehtiä, jotka päätyvät lukemattoman oloisina ja aivan upouusinakin lehtisammioon. Kenties lehdet ovat työsuhde-etu, sillä harva ihminen heittäisi pois mmm. tämän viikon Suomen Kuvalehteä, Annaa ja Me Naisia sekä kasaa lukemattomia Hesareita ja Hublia. Palasin siis sisälle, keitin kupillisen teetä ja suoritin tieteen ja hömpemmän aineksen vuorolukua tunnollisesti.

Me Naisissa oli mielenkiintoinen juttu erityisesti brittiläisissä naistenlehdissä jo paljon dokumentoidusta ja keskustelua herättäneestä amerikkalaisesta ilmiöstä, Purity Ballista, jossa tytöt vannovat pysyvänsä puhtaina avioliittoon asti niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Purity-sormukset ja riipukset ja koko systeemi ovat iso bisnes ns. uudestisyntyneiden kristittyjen (Newborn Christians) parissa etelävaltioissa ja erityisesti sen raamattuvyöhykkeellä. Purity-tanssiaisissa on tyttöjä isiensa kassa, sillä isä on keskushahmo nuoren naiset puhtauden suojelussa. Artikkelin mukaan kaikilla feministinaisilla on ollut huono isäsuhde ja naisten vapaus vie yhteiskunnan turmioon - tyypillistä bushilaista retoriikkaa, siis.

Huolestuttavaa on se, että Yhdysvalloissa purity-liike ja kirkko ovat mukana mm. kaikissa kouluissa parkollisen siveysopin opettamisesta. Sen arvot ja opit ovat varsin kyseenalaiset, eivät ainakaan tieteellisesti perusteltavat. Sen mukaan esimerkiksi kaikilla feministeillä on ollut huono tai hyväksikäytön leimaama suhde isäänsä. Voi perkele, minut on kasvattanut feministiksi yhtä lailla vahva ja oikeudenmukainen isä kuin itsenäinen ja vahvatahtoinen äitikin. (Mutsi oli lukenut sen saman jutun ja soitti aivan hiilenä tässä aamulla.) Jos purity-liike korostaisi nuorten itsekunnioitusta ja harkinnan tärkeyttä niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla, olisi toiminnalla edes jokin idea. Mutta ei...

Toisaalta, osataan sitä Suomessakin. Samassa Me Naiset -lehdessä joku pikadeitille osallistunut, eronnut isä oli sitä mieltä, että kaikki yli 3-kymppiset uranaiset ovat hukassa itsensä kanssa. Tiedoksi hänelle ja parille muullekin, kuka tahansa voi olla hukassa itsensä kanssa eri syistä. Eivät avioliitto, parisuhde tai lapset pelasta ketään hukassa olemiselta. Me olemme kaikki jollain tavalla kuutamolla, kuka enemmän, kuka vähemmän. Osa siitä kuutamolla olosta on hyvinkin nautinnollista. Esimerkiksi istua puistonpenkillä ihailemassa ruskaa hiukset täynnä lehtiä välittämättä sitä, että alkaa jo tulla pikkuisen vilu. Suosittelen! :)

Me kaikki tunnemme ihmisiä, joissa on Sitä Jotakin. Heitä on pakko katsella, seurata ja kuunnella.

Karisma on monisyinen juttu. Ikä ja kokemus tuovat monelle itsevarmuutta, mutta karismassa ei ole kyse vain hyvästä olosta ja itsevarmuudesta. Kyse ei ole siitä, että karismaattinen ihminen olisi automaattisesti esimerkiksi julkkis tai että julkkis olisi automaattisesti karismaattinen.

Olin jokunen vuosi sitten kuuntelemassa Slayeria Helsingin jäähallissa. Ensin soitti ihan taidokas, nouseva Mastodon. Sitten soitti kaikkia teinejä hyppyyttänyt, shokkiarvolla ja raivoisalla show’lla eteenpäin vyörynyt Slipknot. Lopuksi lavalla oli vain mieletön määrä vahvistimia, yksinkertainen taustalakana, rumpukoroke ja mikit. Paikoilleen asteli neljä setää, ja yleisö oli kiivetä lavalle saman tien. (Varsin aikuinen yleisö, ainakin Slipknotiin verrattuna.) Laulaja Tom Arayan ei tarvinnut kuin kävellä hymyillen mikin eteen saadakseen aikaan reaktion, jota Slipknot haki raivokkaalla käskytyksellä ja rajulla lavamenolla. Vain musiikki ja neljä (legendaarista) setää riitti. Lopun hoiti musiikki, täyttä paahtoa alusta loppuun.