Reign in Blood

Me kaikki tunnemme ihmisiä, joissa on Sitä Jotakin. Heitä on pakko katsella, seurata ja kuunnella.

Karisma on monisyinen juttu. Ikä ja kokemus tuovat monelle itsevarmuutta, mutta karismassa ei ole kyse vain hyvästä olosta ja itsevarmuudesta. Kyse ei ole siitä, että karismaattinen ihminen olisi automaattisesti esimerkiksi julkkis tai että julkkis olisi automaattisesti karismaattinen.

Olin jokunen vuosi sitten kuuntelemassa Slayeria Helsingin jäähallissa. Ensin soitti ihan taidokas, nouseva Mastodon. Sitten soitti kaikkia teinejä hyppyyttänyt, shokkiarvolla ja raivoisalla show’lla eteenpäin vyörynyt Slipknot. Lopuksi lavalla oli vain mieletön määrä vahvistimia, yksinkertainen taustalakana, rumpukoroke ja mikit. Paikoilleen asteli neljä setää, ja yleisö oli kiivetä lavalle saman tien. (Varsin aikuinen yleisö, ainakin Slipknotiin verrattuna.) Laulaja Tom Arayan ei tarvinnut kuin kävellä hymyillen mikin eteen saadakseen aikaan reaktion, jota Slipknot haki raivokkaalla käskytyksellä ja rajulla lavamenolla. Vain musiikki ja neljä (legendaarista) setää riitti. Lopun hoiti musiikki, täyttä paahtoa alusta loppuun.