Darkness, my old friend
... 15 tunnin yöunet.
... shampanja-aamiaisen vuoteeseen.
... nukkua autuaan pienen possu lailla.
... saada jonkun siivoamaan tämän kämpän.
... jäätelöä.
... rapsuttaa isoa ja pörröistä hauvaa.
... keikalle.
... saada itseni kuntoon.
... viettää helpon työpäivän.
*
Todellisuudessa huomenna herätään ennen ylösnousua ja painellaan tukka putkella menemään. Toivottavasti ei tule ylitöitä. Puh.
Aamuherätys on murhaa, itsensä saa repiä lihas kerrallaan ylös sängystä. Peilistä tuijottaa punasilmäinen vampyyri, jonka nassu on laastarinvalkea, ryppyinen ja väsynyt. Lotraaminen jääkylmällä vedellä aiheuttaa nuhaa, mutta pienentää silmäpusseja sen verran, että silmät näkyvät.
Sitten kiemurrellaan vaatteisiin, pliistataan nassuun töhnää, joka kenties saisi näyttämään hieman paremmalta ja kammataan tukka.
Pakataan eväät laukkuun, tarkastetaan tavaroiden mukanaolo. Sitten kiskotaan kengät jalkaan ja takki päälle ja spurtataan bussipysäkille.
*
Minulla on hyvin omassa ajassaan viihtyvä sisäinen kello. Sen mielestä nukkumaanmenoaika on aikas tarkkaan puoli tuntia ennen Tuhkimon kotiintuloaikaan. Sen mielestä paras aamuheräysaika on puoli kahdeksalta.
Sisäinen kello on kummissaan, kun sitä yritetään saada unille kymmenen jälkeen. Hevakan se saa siinä vaiheessa, kun sitä kiskotaan ylös puoli seitsemältä. Kun vielä pitää hoitaa itsensä valmiiksi puolessa tunnissa, on kelloparka aika tyytymätön. Se kostaa huteralla ololla, päänsäryllä ja muilla krempoilla. Se ei myöskään tykkää 45-50-tuntisesta työviikosta (duuni+kotityöt), näiden lisäksi jatkuvista iltapalavereista sekä harrastusten ja opintojen kärsimisestä.
Tätä settiä on vielä edessä kaksi kuukautta. Voihan seitan.
Olisi niin paljon sanomista, kertomista ja pohtimista. Koska kaikkeen sisältyy niin paljon valitusta, jätän sittenkin avautumisen väliin. Suomalainen kansallislaji ei tarvitse enää yhtään lisää harrastajia, vaikka kuinka elämä olisi v***u kun v******a -moodissa. V**u.
Olen viettänyt hyvin rauhaisaa lauantaita, mikä on todellakin mannaa väsyneelle kropalle ja mielelle. Kun on koko viikon herännyt luonnollisen rytminsä vastaisesti, vasta lopettanut melkoisen vahvan tabukuurin ja ollut muutenkin todellinen Lopen Uupunut, on urbaani kotiretriitti melkoisen paikallaan.
Heräsin aamulla pirteänä 10 tunnin yöunien jälkeen. Sitten köllöttelin sängyllä teemukin ja aamulehtien seurana hyvän tovin. Siivoilin lukuhetkeni jälkeen laiskasti, mesetin tuttujen kanssa ja hoidin puolihuolimattomasti työasioita. Lopulta sipsuttelin pienen kävelylenkin ja kävin kaupassa.
Kotona kokkasin myöhäisen lounaan, jonka nautin kirjan parissa. Sitten otin pienet tirsat (varma merkki siitä, etten ole vielä ihan kunnossa) ja jatkoin lukemista. Olen ehtinyt tänään lukea vaikka mitä, huomenna olisi tarkoitus jatkaa.
Ilta on sujunut leppoisasti pizzasta nauttiessa, hiuksia ja kynsilakkoja kuivatellessa ja lukiessa kynttilän ja antiikkilampun valossa. Kohta voisikin jo kääntää kellot talviaikaan, napsauttaa puhelimen äänettömälle viime aikoina aktivoituneen yön ritarin vuoksi ja mennä nukkumaan. Unta kyllä viivyttää taas uusi kirjan flappereista, joten pieni hetki voi jazzpiikkejä ihaillessa mennä. Bondin kyyläämisen ajattelin sentään jättää väliin, tähän mielentilaan olisi tarvittu oikeasti vanhoja agenttiseikkailuja - tai mahtavia vuosisadan alun mykkäelokuvia.
Väsyttää.
Olen uupunut.
Ei jaksaisi.
Unettaa.
Valivali.
*tuuh*
Yksi maailman tunnelatautuneimpia biisejä...
*
Brennur í sál mér, brennur
Í skugganum dvel ég, dvel ég nu
Í dögun birtist þu
Ég slekk á deginum
Og hjartað slær svo ört
...Að mig verkjar
Í dögun birtist þu
Sólstafir: Köld
Kuka tyrkkäsi tuon sateen tänne? Mistä se tuli? Onneksi koko aamua ei satanut. Kannoin kasilta pyykit narulle, menin sisälle ottamaan parin tunnin tirsat ja tekemään töitä. Kannoin pyykit sisälle, ripustelin ne luomaan sademetsätunnelmaa pieneen asuntooni ja kampasin nuhaisen naamani sellaiseen järjestykseen, ettei luultaisi ihan heti vampyyriksi.
Sipsuttelin eestaas kantakaupunkia palauttelemassa kirjoja ja kaverien omaisuutta. Sitten parkkeerasin kahvilaan odottamaan kaveriani, joka löi kaikki myöhästymisennätyksensä ja onnistui olemaan tunnin myöhässä. No, onneksi minulla oli aikaa lukea paikan kaikki lehdet, katsella ihmisiä, salakuunnella keskusteluja ja melkein ottaa tirsat.
*
Viereisen pöydän hipsterijengiä kuunnellessa en oikein tiennyt, olisiko pitänyt iloita päivän huumoriannoksesta, tuntea suurta älyllistä ylemmyyttä, ajatella osallistuvansa antpropologiseen tutkimukseen vai tuntea kauhua siitä, että niin pinnallisia ihmisiä on olemassa.
Pöydässä istui kaksi naista, joista nuorempi taisi olla pari vuotta alle 25-vuotias ja vanhempi saman verran yli. Heidän seuranaan oli hieman alle kolmikymppinen mies ja arviolta nelikymppinen mies, joka oli yrittänyt pukeutua 25-vuotiaaksi. Kaikki olivat peruspiirteiltään kivannäköisiä ja kaukaa katsoen persoonallisen hauskasti pukeutuneita. Lähietäisyydeltä ja yhdessä paikalla ollen heissä oli "jotain liikaa"; päälle oli puettu kaikki "oikeat" vintage- ja piensuunnittelijakliseet kerralla.
Ajattelin itsekseni, että porukka tuntui istuvan paikalla päät vauhkosti ympäriinsä pyörien odottamassa sitä, että Hel looks -kuvaaja tai vastaava sattuisi kulkemaan ohi ja kuvaamaan heidät ja heidän ainutlaatuisen tyylinsä. Kun sitten ajattelin olevani ilkeä bitch tummasävyisine makuineni, vanhempi miehistä aukaisi suunsa ja paukaisi ajatukseni lähes sellaisenaan. Siis että häntä niiiiin ärsyttää, että vaikka hän on ollut "vaikka keiden tyyppien" kanssa Siltasessa ja Luftissa ja Kutoslinjalla ja keikoilla ja avajaisissa ja Just Oikeissa Liikkeissä, hänen ponnistelujaan ei huomattu, vaikka hän tarvitsisi näkyvyyttää asialleen (mitä se lieneekään, ei käynyt ilmi). Muu seurue oli sulaa myötätunnosta ja harmitteli, että aina samat ihmiset pääsivät kuviin. Ja että "se yksi feikki" oli päässyt johonkin naistenlehteen esittelemään "ihan muilta kopioitua" tyyliään. Sitten he palasivat omaan ulkonäköönsä ja tyyliinsä ja sen analyysiin.
Ajatukseni kirjani parissa olivat ristiriitaiset: toisaalta arvostin sitä, että joku pohtii ulkoasuaan ja sen viestiä perinpohjaisesti. Samaan aikaan taas mietin, että minut taas oli kasvatettu siihen, että pääasia ovat sanat ja teot, ei ulkonäkö. Omassa työssänikin ulkonäkö ei saa peittää viestiä, pukeutuminen ei saa olla liian erikoishakuista. Vaikka vapaa-ajalla tuleekin joskus kiikuttua goottimetallistisesti hyvinkin mielenkiintoisissa asukokonaisuuksissa, on lähtökohtana aina ollut fiilis, ei tietoinen ulkoasun rakentaminen - puhumattakaan siitä, että "pääsisi" kuvatuksi johonkin. Hell, no!
*
On olemassa edelläkävijöitä ja "edelläkävijöitä". Ensin mainitut talsivat oikeasti omia polkujaa, haistattavat pitkät muodille ja trendeille - ja luovat niitä tekemällä omia juttujaan muista välittämättä. Heidän perässään muodinluojat ja muotitoimittajat ja muotibloggarit sekä trendinhaistelijat yrittävät pysyä, heitä yritetään "löytää" ennen muita.
"Edelläkävijä" luulee olevansa jotain erikoista, mutta hän seuraa jo trendiä ja yrittää antaa itsestään kuvaa luontaisena trendinenänä. Osassa alakulttuureista tapaa lajinsa puristeja, joiden mielestä massat (siis enemmän kuin sata ihmistä) tuhoavat aidon ja alkuperäisen. Puristeilla ja "edelläkävijöillä" on yllättävän paljon samanlaisia mielipiteitä. Kumpikin pelkää kuollakseen putoavansa "aitojen tyyppien" junasta.
Esimerkiksi hipsteripiirien "edelläkävijöillä" ja black metallin true-evileillä on yllättävän paljon samankaltaisia piirteitä. Kumpikaan ei halua olla "trendikäs", mutta silti kumpikin scannaa oman kenttänsä musiikkia, tyyliä ja mielipieteitä tarkalla seulalla löytääkseen jotain uutta ja sellaista, mitä muilla ei ole. Kumpikin dissaa voimakkaasti "perässähiihtäjiä" (siis 99,999999999999% väestöstä), niitä, jotka eivät ole tarpeeksi hip/true. Kumpikin pelkää "tavallisuutta", "jämähtämistä" ja "näkymättömyyttä". Kumpikin haluaa näkyä ja aiheuttaa reaktioita. Suuri osa siitä, mitä kumpikin fanittaa, ei pääse heidän piiriensä ulkopuolelle. Pakonomainen uuden etsiminen ja massojen välttäminen on itseisarvo. Yleensä kumpikin väsyy jossain vaiheessa ja höllää vähän. Kuten brittiläinen kaverini, bränditutkija, toteaa: "Siitä kasvetaan ulos yleensä ennen kuin täytetään 25 vuotta - tai sitten se muuttuu todelliseksi pakkomielteeksi."
*
Istui kahvilan nojatuolissa jalat allani lukemassa, kun huomasin toisen miehistä skannaavan kahvilan asiakaskuntaa. Jossain vaiheessa katse pysähtyi minuunkin ja mustasävyiseen persoonaani. Mies tsekkasi kaverilta saadut nilkkurit, mustat paksut sukkahousut, samettihameen, perusneulepaidan, käsien ja kaulan koruröykkiöt, väriläiskähuivin, luonnon pörröttämän tukan ja rohtuneiden huulten vuoksi vahvasti punatun suun. Sisään pöllähtäneen kaverin vaatteista kiinnitettiin huomiota mummin vanhaan mekkoon ja punaisiin mokkasaappaisiin.
Kun keskityimme kaverini kanssa latteen ja juoruihin, aloitti mies monologin suomalaisten naisten tyylittömästä pukeutumisesta pukiessaan takkiaan ylleen. Suorapuheinen ystätär, joka ei ollut kuullut aiempia johdantoja, mutta oli ärsyyntynyt tuijotuksesta ja typeryydestä, pamautti miehen poistuessa ovesta heikinheimomaiseen tyylinsä: "Jumalauta, mikä tapaus. Luuliko se olevansa intialainen dandy vai ruotsalaissaksalainen chattijuontaja? Ei, kyllä se oli päätetyöntekijä Punavuoresta."
Touché ja eläköön snobismi...
Flunssa ja kurja olo jatkuvat. Innostuin kävelemään kaupungilla liian reippaasti ja olin kupsahtaa väsymyksestä ratikkaan. Ärsyttää, että pitää hidastella ja olla varovainen. Pitää myöntää, ettei ole terässä.
Toisaalta minun on pakko saada itseni terveeksi. Töissä on valtavasti tehtävää, vapaa-ajallakin on kamalasti puuhaa. Siihen ei sovi fyysinen heikkous - eikä kyllä psyykkinenkään, sen puoleen.
*
Luin pitkästä aikaa Elsa Soinin teosta Uni. Se kertoo nelikymppisestä naisesta, vanhastaspiiasta, jolla on "miehen virka ja tulot" ja joka pitää itseään monessa asiassa epänaisellisena. Matkalla eteläiseen Eurooppaan Uni kuitenkin ihastuu itseään huomattavasti nuorempaan, lähes naisellisen kokettimaiseen ja sievään mieheen, joka sattuu vielä olemaan hänen ystävättärensä pikkuveli. Monien tapahtumien jälkeen Uni päätyy epätoivoisessa rakkaudessaan samaisen ystävättären miehen rakastajattareksi. Lopuksi Uni tanssii ikuisuuteen nauravana, ilkkuvana, kuolemaa halveksivana.
*
Elsa Soini ja Riku Sarkola ovat molemmat 1930-luvun kirjailijoita, jotka ovat jääneet historian hämärään. Sarkolaa kutsuttiin Waltari-jäljittelijäksi, Soini taas kirjoitti 1920- ja 1930-luvun "sinkkukirjallisuutta", joka ei ollut samalla tavalla "iloista, raikasta ja reipasta" kuin esimerkiksi Hilja Valtosen teokset. Soinin teosissa aikakausi, naisen rooli ja ympäristö muodostavat viiltävän reunan, joka haavoittaa, joskus kuolettavastikin.
Kummankin kirjailijan teokset viehättävät siksikin, koska niiden ajankuva on uskomattoman tarkka. Ne olivat oman aikansa muodikkaita teoksia, oman aikansa Helsingin kuvaajia. Niissä syödään, juodaan ja huvitellaan viimeisen muodin mukaan. Eräässä Sarkolan teoksessa päähenkilö on nuori mainosmies - 1920- ja 1930-luvun kaupunkimaisen estetiikan airut, moderni hahmo. Teoksissa "jazz-piikit" tanssivat pimeissä berliiniläisissä jazz-luolissa sektilasien välkkyessä, pitävät hauskoja kutsuja gramofonin, alkoholin ja savukkeiden seassa, purjehtivat Helsingin edustalla ja istuvat kesäleskien kanssa Kappelissa kahvilla ollen vilkkaita, hauskoja ja liehakoita.
Myös Mika Waltari kuvasi uransa alussa sateisten katujen ja kahviloiden kansaa; vaikka Waltari nousikin kansakunnan kaapin päälle historiallisilla romaaneillaan, on silti Suuri illusioni Waltarin teoksista se, joka hengittää uudenlaista ilmaa ja on tietynlaisesta naiiviudestaan huolimatta vertaansa vailla.
*
Jos Mika Waltarin (lähes) kaikista teoksista löytyy demoninen nainen, joka yrittää tuhota päähenkilön, löytyy yllättävän useasta Elsa Soinin teoksesta itsenäinen, moderni nainen, joka uskoo pärjäävänsä itsenäisesti ja ilman miestä. Jostain syystä naiset usein rakastuvat pehmeisiin, lähes naisellisiin miehiin, jotka ovat häilyviä ja epäluotettavia hahmoja, joilla ei ole selkärankaa.
On mielenkiintoista lukea teoksia, joiden maailmankuvassa ja ajatusmaaimassa on yllättävän paljon samaa nykyhetkeen, vaikka ne onkin kirjoitettu kuusikymmentä vuotta sitten. Mutta kuten edesmennyt mummini huomautti, 1920- ja 1930-lukujen jälkeen Suomi palasi kaupunkiympäristön ihannointiin ja "synnillisyyden" palvontaan todellisesti vasta 1980-luvulta alkaen. Todellinen paluu tapahtui vasta 2000-luvulla, nousukauden huumassa.
*
Sateisen/kuuman asfaltin, vilkkaiden kahviloiden, huikaisevan sinisen taivaan, kaupungin uljaan silhuetin ja yön hämärän kumpikin aikausi kuljettaa tarinaa kaipuusta, menestyksestä, menetyksestä ja saavuttamattomuudesta. Monen mieskirjailijan teoksesta löytyy vieläkin demoninen, miehen tunne-elämän raateleva nainen ja naiskirjailijan kirjan sivuilta metroseksuaalinen, ulkonäöstään kiinnostunut mies, joka ei osaa sitoutua tai kantaa vastuuta kuin itsestään.
Siivosin tänään sen, minkä kipeältä ololtani jaksoin. Järjestelin kirjahyllyä ja levyhyllyä. On jännä, miten osasta kirjoista ja levyistä muistaa tarkalleen sen "epookin", mikä itsellä oli aikanaan menossa. Musiikissa sen muistaa ehkä selkeämmin, kirjallisuudessakin löytyy omat muistipiikkinsä.
Musiikki tuo mieleen tunnetiloja pelottavan vahvasti. Heitin puolihuolimattomasti vanhan The Black Leaguen levylautaselle alkaessani lueskella uutta Päivi Alasalmen kirjaa. Jouduin lopettamaan lukemisen kesken, koska en kyennyt keskittymään tarinaan. Tarinan läpi tunki Taneli Jarvan kähisemänä muisto- ja tunnelmamatto.
Makasin sohvalle peiton alla ja lepuutin nuhaista päätäni käsiini samalla, kun mieleni sukelsi menneisyyden kipeänsuloisiin vesiin. Käperryin kyljelleni ja suljin silmäni, annoin musiikin viedä.
Heräsin puoli tuntia myöhemmin. Valveillaolon rajamailla talsin muistojeni lumijälkiä kohti nykyistä hetkeä.
Vaihdon levylautaselle Eternal Tears of Sorrown uusimman, jonka löysin halvalla alesta ja jatkoin kirjan lukemista.
kaunis on ruma sanot,
ja minua paleltaa
vaan en lähde mihinkään
kun avaat ikkunan
ja annat tuulen puhaltaa
kadulla ei näy ketään
jolle huutaa kiitos
avaat rintani kuin lyhdyn
sytytät sinne kynttilöitä
liekki on ihmisen elämän muotoinen
ja kuu valkea käy yli kattojen
valaisten meitä
ja kuu valkea käy yli kattojen
rohkaisten meitä
niin
pelasta maailma
tee se jo tänään
tee
jotakin mahdotonta
kaunis on ruma, tiedän
ja helppo on halpaa
vaan en voi uskoa sattumaan
vaikka tuuli kääntää lehtiä
sama tuuli kaikkialla
ennenkuin kaikki särkyy
tämä hämärä murtuu muistoksi
ennenkuin häviää
ja kuu valkea käy
yli kattojen valaisten meitä
ja kuu valkea käy
yli kattojen rohkaisten meitä
niin
pelasta maailma
tee se jo tänään
tee
jotakin mahdotonta
jotakin mahdotonta
CMX: Pelasta maailma
