Heräsin nyt sunnuntaiaamuna siihen, että marraskuun loppu on käsillä. Siis marraskuu on melkein ohi ja joulukuu odottelee nurkan takana. Herrajumala. Mihin se aika on mennyt? Minne se on juossut? Kauas pois, kauas pois.
Syksy on ollut kiireinen, turvallisen kiireinen, ihanan kiireinen, seesteisen kiireinen. Siihen kiireeseen on voinut uppoutua vanhaan tapaan. Kiireessä tosin ei ole ollut mukana vanhaa epätoivon reunaa. Olen nauttinut yötyöstä ja paikoitellen vähistä yöunista huolimatta kaikesta.
*
Tunnustaudun työriippuvaiseksi ihmiseksi jälleen kerran. Työ, mikä ihana kumppani, syy, tekosyy, selitys!
Hektisten työpäivien jälkeen on ihanaa tavata ystäviä ja harrastaa, jos on aikaa/jaksamista. Samaan tapaan on ihanaa vain istua sohvannurkassa lukemassa ja kuuntelemassa musiikkia. Viikonloppuna voi sitten tehdä lisää töitä, harrastaa kulttuuria ja liikuntaa, tuhista autuaasti kotona tai napsutella korot kopisten yön bulevardeja kotiin aamuyön kuulassa kirpeydessä, sateisessa sumussa tai lempeässä syysyössä.
*
Moni ystäväni potee sunnuntaiangstia. Lauantaina ei ole käynyt flaksi baarissa tai ei ollut jaksanut edes lähteä baariin. Sunnuntaina kahviloissa paikalle saapuvat pussailevat pariskunnat, äänekkäät lapsiperheet, rauhallisen tasaiset vanhat pariskunnat. Koko heteronormatiivisen perheihailun perussetti. Minä yritän sanoa, että onhan siellä naisporukoita, ihmisiä yksikseen kirjan tai läppärin kanssa, homoporukoita, riitaisia perheitä ja yön bulevardeilta palaavia onnekkaita tai onnettomia. Koko elämän kirjo.
Sunnuntaiangsti on omanlaisensa mielentila, minulle varsin vieras. Ainut angstaamisen syy voi olla se, että edellisenä iltana on ollut ns. pikkuisen liian hauskaa, mikä saa luterilaisen luonteenlaadun vaatimaan katumusharjoituksia ja muuta vastaavaa. Muuten sunnuntai yksin tai kaveriporukassa ei ole mitenkään ahdistavaa. Toinen sunnuntaiangstin syy voi olla se, että maanantain työpäivän vuoksi pitää työskennellä koko päivä. Se siitä lepopäivän pyhittämisestä oleilulle sitten...
*
Nautin vesisaateessa kävelystä pimenevässä illassa. Annoin sateen kastella kasvoni ja pyörin tuulessa ympyrää, vaikka vastaantulijat katsoivatkin kummasti.
Kävelin Kaisaniemen puiston poluilla ja ajattelin, miten olin öisellä bulevardillani astellut puiston poikki matkallani kotiin ja tajunnut irrottaa kädestä, josta kiinnipitämisen jatkaminen olisi taannut varman sunnuntaiangstin.
