Turn Loose the Swans

Ingen vinner/det är ingen hemlighet/ingen vinner/ öppnar ögonen och ser/ ingen vinner/du försvinner...

*

Venyttelen raukeasti ja laiskasti lattialla. Olen kipsutellut liikaa korkkareissa, joten pohkeet ovat mojovassa jumissa. Kun vaihdoin päiväksi mataliin kenkiin, olin kuin katkokävelyinen Ozzy. Fiksua. Siksi roikunkin nyt kantapäässäni silmät puolitangossa.

Radiokanava vaihtaa lennossa Classicilta jollekin muulle ja pamauttaa Ville Pusan Ingen vinnerin suoraan otsaani. Hetken kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin. Kuuntelin tätä laulua silloin kun...

Tunne vaihtuu nopeasti. Luovutusbiisi on - kiitos vuosien - muuttunut voimautusbiisiksi. Huomaan laulavani mukana, uhmalla ja riemulla.

"Jag kämpar/jag försöker säga nej/elden bara brinner/brinner inom mig.
Ingen vinner/det är ingen hemlighet/ingen vinner/ öppnar ögonen och ser/ ingen vinner/du försvinner..."

*

Ojentauduin lattialle, avaan kirjan ja jatkan lukemista.

Huoneessa on miellyttävän viileää ja pimeää. Siellä tuoksuu puhtaalta ja raikkaalta. Ulkoa ei kuulu minkäänlaisia ääniä, rappukäytästä kuuluu vain vaimeita askelia ja ovien avautumista ja sulkeutumista. Rauhallinen sunnuntai.

Herään hiljalleen. Olen käpertynyt mukavasti lämpimään peittoon, ympärilläni lainehtivat Opethin rauhoittavat sävelet. Yritän venytellä raukeasti, kun tajuan, että pääni alla ei kuitenkaan ole tyynyä vaan jonkun olkapää. Hetkinen.

*

Avaan silmäni. En pääse ylös. Joku on kietounut ympärilleni löysän liaanin tavoin. Toinen käsi on hiuksissani, kuin kesken silittämisen siihen pysähtyneenä. Tunnen tasaiset sydämenlyönnit, rauhallisen hengityksen hiuksissani.

Katselen kirjapinoja, täyttä työpöytää, tauluja, levyjä ja soittimia. Huonetta, josta olen ennenkin herännyt. Katselen nukkuvaa miestä, jonka kainaloon ajaudun aina joskus nukkumaan. Totean nukkuvani vanhaan tapaani turvallisesti t-paidassa ja alkkareissa ja miehen asustuksen olevan samaa luokkaa.

Käännän katseeni varovasti kattoon. Miehen ote tiukkenee, käsi silittää hiuksiani, mutta mies ei herää. Mietin asioita, joista puhuimme ennen nukahtamista. Teemukit näköttävät huojuvan kirjapinon päällä, Opeth kehrää stereoissa hiljaa.

Tiedän, että miehen herättyä makaamme vielä pitkän tovin peiton alla puhumassa, nauramassa ja väittelemässä. Sitten pesen kasvoni, pukeudun, juon kupillisen teetä, luen osan Hesarista, halaan hyvästiksi, mies saattaa minut ovelle ja astelen syksyiselle kadulle.

*

Kun lähden iltakävelylle ystäväni kanssa, hän tiukkaa minulta, miksi "siitä jutusta" ei voisi tulla mitään enempää. Siitä ei vain voi. Olemme ihmisiä, joiden polut risteävät toisinaan, joita yhdistävät ajoittainen halipula, kirjat ja musiikki sekä tarve olla yksin. Ihmisiä, jotka kadulla kohdatessaan hymyilevät toisilleen, mutta eivät sano mitään.

Heräsin nyt sunnuntaiaamuna siihen, että marraskuun loppu on käsillä. Siis marraskuu on melkein ohi ja joulukuu odottelee nurkan takana. Herrajumala. Mihin se aika on mennyt? Minne se on juossut? Kauas pois, kauas pois.

Syksy on ollut kiireinen, turvallisen kiireinen, ihanan kiireinen, seesteisen kiireinen. Siihen kiireeseen on voinut uppoutua vanhaan tapaan. Kiireessä tosin ei ole ollut mukana vanhaa epätoivon reunaa. Olen nauttinut yötyöstä ja paikoitellen vähistä yöunista huolimatta kaikesta.

*

Tunnustaudun työriippuvaiseksi ihmiseksi jälleen kerran. Työ, mikä ihana kumppani, syy, tekosyy, selitys!

Hektisten työpäivien jälkeen on ihanaa tavata ystäviä ja harrastaa, jos on aikaa/jaksamista. Samaan tapaan on ihanaa vain istua sohvannurkassa lukemassa ja kuuntelemassa musiikkia. Viikonloppuna voi sitten tehdä lisää töitä, harrastaa kulttuuria ja liikuntaa, tuhista autuaasti kotona tai napsutella korot kopisten yön bulevardeja kotiin aamuyön kuulassa kirpeydessä, sateisessa sumussa tai lempeässä syysyössä.

*

Moni ystäväni potee sunnuntaiangstia. Lauantaina ei ole käynyt flaksi baarissa tai ei ollut jaksanut edes lähteä baariin. Sunnuntaina kahviloissa paikalle saapuvat pussailevat pariskunnat, äänekkäät lapsiperheet, rauhallisen tasaiset vanhat pariskunnat. Koko heteronormatiivisen perheihailun perussetti. Minä yritän sanoa, että onhan siellä naisporukoita, ihmisiä yksikseen kirjan tai läppärin kanssa, homoporukoita, riitaisia perheitä ja yön bulevardeilta palaavia onnekkaita tai onnettomia. Koko elämän kirjo.

Sunnuntaiangsti on omanlaisensa mielentila, minulle varsin vieras. Ainut angstaamisen syy voi olla se, että edellisenä iltana on ollut ns. pikkuisen liian hauskaa, mikä saa luterilaisen luonteenlaadun vaatimaan katumusharjoituksia ja muuta vastaavaa. Muuten sunnuntai yksin tai kaveriporukassa ei ole mitenkään ahdistavaa. Toinen sunnuntaiangstin syy voi olla se, että maanantain työpäivän vuoksi pitää työskennellä koko päivä. Se siitä lepopäivän pyhittämisestä oleilulle sitten...

*

Nautin vesisaateessa kävelystä pimenevässä illassa. Annoin sateen kastella kasvoni ja pyörin tuulessa ympyrää, vaikka vastaantulijat katsoivatkin kummasti.

Kävelin Kaisaniemen puiston poluilla ja ajattelin, miten olin öisellä bulevardillani astellut puiston poikki matkallani kotiin ja tajunnut irrottaa kädestä, josta kiinnipitämisen jatkaminen olisi taannut varman sunnuntaiangstin.