October Rust

Huoneessa on miellyttävän viileää ja pimeää. Siellä tuoksuu puhtaalta ja raikkaalta. Ulkoa ei kuulu minkäänlaisia ääniä, rappukäytästä kuuluu vain vaimeita askelia ja ovien avautumista ja sulkeutumista. Rauhallinen sunnuntai.

Herään hiljalleen. Olen käpertynyt mukavasti lämpimään peittoon, ympärilläni lainehtivat Opethin rauhoittavat sävelet. Yritän venytellä raukeasti, kun tajuan, että pääni alla ei kuitenkaan ole tyynyä vaan jonkun olkapää. Hetkinen.

*

Avaan silmäni. En pääse ylös. Joku on kietounut ympärilleni löysän liaanin tavoin. Toinen käsi on hiuksissani, kuin kesken silittämisen siihen pysähtyneenä. Tunnen tasaiset sydämenlyönnit, rauhallisen hengityksen hiuksissani.

Katselen kirjapinoja, täyttä työpöytää, tauluja, levyjä ja soittimia. Huonetta, josta olen ennenkin herännyt. Katselen nukkuvaa miestä, jonka kainaloon ajaudun aina joskus nukkumaan. Totean nukkuvani vanhaan tapaani turvallisesti t-paidassa ja alkkareissa ja miehen asustuksen olevan samaa luokkaa.

Käännän katseeni varovasti kattoon. Miehen ote tiukkenee, käsi silittää hiuksiani, mutta mies ei herää. Mietin asioita, joista puhuimme ennen nukahtamista. Teemukit näköttävät huojuvan kirjapinon päällä, Opeth kehrää stereoissa hiljaa.

Tiedän, että miehen herättyä makaamme vielä pitkän tovin peiton alla puhumassa, nauramassa ja väittelemässä. Sitten pesen kasvoni, pukeudun, juon kupillisen teetä, luen osan Hesarista, halaan hyvästiksi, mies saattaa minut ovelle ja astelen syksyiselle kadulle.

*

Kun lähden iltakävelylle ystäväni kanssa, hän tiukkaa minulta, miksi "siitä jutusta" ei voisi tulla mitään enempää. Siitä ei vain voi. Olemme ihmisiä, joiden polut risteävät toisinaan, joita yhdistävät ajoittainen halipula, kirjat ja musiikki sekä tarve olla yksin. Ihmisiä, jotka kadulla kohdatessaan hymyilevät toisilleen, mutta eivät sano mitään.