Turn Loose the Swans

... loman.
... rautaisen terveyden.
... ei-räkäisen olotilan.
... kiskaista skumppahupsat.
... 15 tunnin yöunet.
... syödä suklaata.
... liehua keikalla.
... pitkän pinnan.
... urheilla rajoitteitta.
... saada itseni kuntoon.
... työt kasaan.
... opinnot kasaan.
... uuden työn.
... elämän.

- Tarvitsetko apua?
- Kiitos, mutta selviän kyllä. Kiitos kaunis kuitenkin tarjouksesta.

*

Laahasin raskasta lentolaukkua spåraan, junaan ja bussiin tässä päivänä muutamana. Laukussa oli pari hyllymetriä kirjoja, jotka olivat olleet minulla lainassa. Aiemmin lähes naapurissa asunut ystävätär oli kirjojen laina-aikana ehtinyt muuttaa pääkaupunkiseudun susirajalle. Siksi sekä lentolaukun että kirjojen palauttamisesta tuli melkoinen retki.

Ensin taiteilin lastin vanhanaikaiseen spåraan. Sitten sompailin sen vanhanaikaiseen junaan. Sitten kiskoin sitä korkeaan bussiin. Lopuksi rehasin sitä sohjossa pitkin huonosti aurattua jalkakäytävää ja pinnistin viimeisillä voimillani sen kolmikerroksisen pienkerrostalon ylimpään kerrokseen.

Bussiin noustessani edelläni kulki kohtelias mies, joka tarjosi apuaan. Hämäännyin niin, että kieltäydyin avusta, tietysti. Kun sitten myöhemmin kertoilin kirjanpalautusstooriani kaverilleni, hän tokaisi vastauksen olevan minulle tyypillinen. Minä en kuulemma koskaan ota apua vastaan, paitsi täyden pakon edessä.

Kun oli avaamassa suuni vastalauseeseen, tajusin ystäväni olevan oikeassa. Minä todellakin kuuluun Kiitos, mutta selviän itse! -ihmisiin. Minun on älyttömän vaikea ottaa apua vastaan, koska olen iskostanut pieneen mieleeni sen, että minun pitää opetella selviämään itse melkein kaikesta. Saan kiittää siitä eräitä muinaisia opettajia ja heidän kommenttejaan usean vuoden ajan. Tämä kaikki yhdistettynä nyrjähtäneeseen luonteeseeni on luonnollisesti ollut onnistunut yhdistelmä.

Miksi en osaa ottaa apua vastaan? Ehkä se on pelkoa heikkouden näytämisestä. Se kuulunee siihen samaan osuuteen, joka saa pään pysyvän pystyssä joka tilanteessa, saa minut käyttäytymään teflonisen kevyesti, nauramaan iloisesti itkun kuristaessa kurkkua, on tehnyt tuttavien puheissa minusta sen, joka on loppumattoman iloinen, positiivinen ja reipas.

Pärjäävyyden naamio on kaksiteräinen miekka samaan tapaan kuin illuusio omasta pärjäävyydestä on kaksiteräinen totuus. Kun on tottunut pärjäämään, ruoskii itsensä pärjäämään, tekemään asioita, suoriutumaan. Kun on tottunut, että psyykkinen ja fyysinen jaksaminen ovat rautaa, on niiden pettäminen myrkkyä. Silloin tuntee itsensä kovin hauraaksi ja haavoittuvaiseksi.

Olen jotenkin saanut sen jo ennen mainitun pienen mieleni uskomaan, että kaltaiseni nainen ei saa olla hauras ja haavoittuvainen. Sellaiset luonteenpiirteet on varattu suloisille, kauniille ja hentoisille naisille. Minä en ole pieni, suloinen, kaunis enkä hentoinen. Minä olen se, joka kantaa raskaankin laukkunsa itse, kuuntelee rankempaa musiikkia kuin suuri osa miehistä, ei pode koskaan huolia, selviää ranskalaisella olankohautuksella suuristakin murheista ja antaa veitsenterävän kielensä tehdä selvää jälkeä muille ilkeilevistä ihmisistä.

*

Entinen miesystäväni kutsui minua kerran naiseksi, jolla on ainakin kolme mieltä kuten Tuula Amberlan Lulullakin. Minä sanoin hänelle, että hän selkeästi tuntee minut hyvin, koska hän on tavannut ne kaikki kolme. Hän totesi olkapäitään kohauttaen, että hän tapasi ne kaksi muuta mieltä vasta tapailumme muututtua ystävyydeksi. Lipsautin vastaukseksi, että niinhän se kuuluu mennäkin. Jep. Tiikeri ei pääse juovistaan...

Kun ensin on ollut melkoisen kamala alkuviikko töissä, ei kannata sen jälkeen katsoa televisiota. Kannattaa mennä nukkumaan. Vaikka suoraan töiden jälkeen.

*

Töissä saa taas kerran huomata, että kukaan ei auta eniten kärsiviä ja sitä saa hakata päätää kiviseinään yhä uudestaaan ja uudestaan, koska lupaukset on tehty rikottaviksi. Tuntuu siltä, kuin huutaisi kurkku suorana keskellä katua kenenkään kuulematta, huomaamatta ja välittämättä.

*

Resurssien ja säästöjen nimissä nuorisopuolen työntekijänä juotuu nielemään monenlaista. Kun kaikkien leikkausten jälkeen turvallisuudesta ei ole jäljellä edes illuusiota, menee meillä tosi hyvin.

*

Nuorille naisille ja miehille puhutaan itsekunnioituksesta, toisten kunnioittamisesta ja itsemääräämisoikeudesta omaan ruumiiseen. Kun sitten lukee taas kerran, mitä Itä-Suomen hovioikeus on päättänyt, voi mennä suoraan oksentamaan ja pohtia samalla sanomansa perillemenoa.

Tämän illan MOT toi mieleen jälleen sen, mitä eräs nuori poika sanoi taannoin eräässä keskustelussa yhteen tapaukseen (viisi miestä syytettynä 15-vuotiaan tytön raiskauksesta) liittyen: "Mitä väliä sillä on, missä kunnossa kukaan on tuossa tilanteessa? Ei yksi nainen, mies, tyttö tai poika voisi mitään viidelle hullulle." Toinen nuori mies taas sanoi: "Kun tyttö sanoo ei, se tarkoittaa kyllä. Kaikki sen tietää." Siinäpä tas yksi kaveri, jonka otsaan pitäisi tatuoida varoitustagi.

Seksuaalinen väkivalta ja raiskaus ovat tabuja. Niiden uhrit on syyllistetty hiljaisiksi. "Liian lyhyt hame", "liian humalassa", "muutti mieltään", "valehtelija", "kulki puiston poikki", "nousi väärän tyypin kyytiin".

Seksuaalirikoksen tekijästä on monenlaisia tyypiteltyjä arkkityyppejä, joista suurin osa on pielessa. Tekoa lieventävät asiat taas ovat liian uskomattomia kaikille muille paitsi Itä-Suomen hovioikeudelle. Puhdas rikosrekisteri, vakinainen työpaikka, vankka yhteiskunnallinen asema, perhesuhteet, "tilanteen meneminen liian pitkälle".

*

Kymmenen vuotta Suomessa asunut brittiläinen tuttavani jaksaa ihmetellä näkemystä maastamme tasa-arvoisen oikeuskäsittelyn mallimaana yleisen oikeuskäytännön kautta. Hän on koulutukseltaan juristi. Kotimaassaan hän keskittyi ns. nais- ja avioliitto-oikeuteen, Suomessa hän on muissa tehtävissä. Hänen suurin hämmennyksensä koskee suomalaisen oikeuskäytännön matalaa rankaisulinjaa (tuomioissa kautta linjan) ja ennen kaikkea suomalaisen oikeuslaitoksen heikkoa kunnioitusta ihmishenkeen ja ihmisen fyysiseen koskemattomuuteen (seksuaalisen väkivallan lisäksi muukin väkivalta).

*

Illan lopuksi käänsin vahingossa dokkariin lapsivaimoista. Vaikka oltiinkin kouluttamattoman white trashin ja suljettujen yhteisöjen sydänmailla, osui osa dokkarista myös suomalaiseen näkemykseen. Osa nuorista naisista kun syöksyy suin päin suhteisiin hyvinkin nuorena päästäkseen pois kotoa. Tai saadakseen jonkun, joka välittäisi. Edes hetken. Lopputulokset vaihtelevat näissäkin tapauksissa. Erään asiakkaani äiti on minua puoli vuotta vanhempi. Hänellä on viisi lasta, joilla kaikilla on eri isä. Vanhin tytär on raskaana. Ikäisestäni naisesta tulee isoäiti 35-vuotissyntymäpäivänsä aikoihin. Hänellä itsellään on menossa noin kymmenes avomies.

*

Muistan keskusteluni aikuisuutta kohti astelevan kummityttöni kanssa. Puhuimme nuorten naisten kokemista vaaroista ja siitä, miten pahimmillaan koko ajan pitää pysyä skarppina, pitää luottaa usein vain itseensä ja muistaa pitää huolta kavereistaan. Silti monenlaista ikävää sattuu. Neiti katsoi sitten minua ja sanoi: "Sunkin pitää olla varovainen. Hyväksikäyttäjät ja hullut ei parane koskaan. Ne vaanii naisia kaikenikäisiä matkallaan. Siks meidän pitää varoa. Ja pitää siskoista huolta."

"So raise the candles high, 'cause if you don't
We could stay black against the night
Oh raise them higher again and if you do
We could stay dry against the rain..."

Melanie: Candles in the Rain

Ystävättäreni (Neiti X) oli kohtuullisen hajalla saapuessaan jokin päivä sitten luokseni. Hän tekee paljon töitä ja viettää viikonloppunsa yleensä kaveriporukassa joko kotibileissä tai baarissa. Siksi hän olikin päätellyt, että nettideittailulla voisi yrittää tsekkailla ympärilleen.

Monenlaista viheltäjää on osunut vastaan. Pelottavan iso osa viheltäjistä on joko avoimesti varattuja tai sitten varatuiksi osoittautuneita. Nämä miehet eivät osaa oletettavasti lukea, sillä ystäväni ilmoituksissa on kaikilla foorumeilla lukenut, että varatut miehet älkööt vaivautuko. Eräskin mies oli ryhtynyt lähettelemään useita viestejä, joilla oli yrittänyt vakuuttaa, että parisuhde ei kannata, että rakastaja kannattaa. Ja mies itse oli naimisissa. Mahtavaa logiikkaa.

Neiti X:n lähdettyä kotiin katselin uteliaisuuttani deittinetin tarjontaa. Huomioni kiinnittyi varattujen miesten varsin suureen määrään myös aktiivisina ilmoitusten asettajina.

Suurin osa näistä miehistä vakuuttaa olevansa jotain muuta kuin ovat: "kunnollinen ja kiltti mies pystyynkuolleessa suhteessa, jossa vaimo ei anna" tai "luotettava ja kunnollinen mies hyvässä parisuhteessa, jossa seksi ei toimi" tai "luotettava mies etsimässä mukavaa lisäjännitystä elämäänsä parisuhteensa piristeeksi". Tuollaista sontaa kirjoittava mies on sen luokan nolla, että toivottavasti hänen vaimonsa pylsii äijältään salaa salskeaa puutarhuaria, postimiestä tai talkkaria. Pojat hei, jos suhde on pystyynkuollut, silloin etsitään ammattiapua tai erotaan. Jos suhde on hyvä, ei silloin roikuta netissä vonkaamassa. Ja nainen, joka vastaa tuollaiselle miehelle, haluaa todella alentaa itsensä.

Olen niin kammottavan vanhanaikainen, että mielestäni uskollisuus on aivan itsestäänselvä asia. Olen oppinut menneisyydestäni sen, etten hyväksy minkäänlaista pettämistä.

*

Ystäväni (Rouva Z) mies jäi kiinni muhinoinnista 15 vuotta nuoremman työkaverinsa kanssa. Ystäväni työterveyslääkäri kirjoitti järkyttyneelle naiselle viikon sairasloman. Sen viikon aikana Rouva Z vuokrasi itselleen ja lapsille asunnon, pisti eron vireille, kävi sukupuolitautesteissä, muutti lapsineen väliaikaisesti kaverinsa luokse, selitti ala- ja yläasteikäisille lapsilleen tilanteen parhaansa mukaan (selitettävää ei kyllä ollut siinä vaiheessa, kun nainen lapsineen löytää miehen kotisohvalta alasti toisen naisen kanssa), pakkasi omat ja lasten tavarat vanhempiensa autotalliin, järjesti tutun lakimiehen avulla talouttaan, ilmoitti sukulaisille ja tuttaville (myös miehen puolen) sekä lasten kouluun muuttuneista olosuhteista ja valikoiden myös muutoksen syystä, myi farmariautonsa ja osti pienemmän, pisti paljon omaisuuttaan myyntiin kirpparille ja eli viikon buranalla ja kahvilla, Sitten hän palasi töihin. Parin viikon päästä hän muutti lapsineen uuteen asuntoon.

Rouva Z kertoi saaneensa/saavansa paljon tukea suvulta, ystäviltä ja erityisesti työkavereilta. Hänellä on kuitenkin huoli lapsista ja heidän olostaan. Onneksi jopa appivanhemmat ovat olleet neutraalin ymmärtäväisiä, ja appi kävi varmistamassa uuden asunnon sähköjen olevan turvallisia. Anoppi taas auttoi muutossa ja kohtelee lapsenlapsiaan ja miniäänsä kuten ennenkin. Ainut kommentti oli, ettei hän olisi asioiden näin tahtonut menevän, mutta ymmärtää miniänsä ratkaisun.

Omaa oloa ei tosin paranna se lauma, jonka mielestä Rouva Z:n teko oli liian dramaattinen. Siis hyvänen aika, kaikissa suhteissahan tuollaista sattuu. Varsinkin miehille. Siis ajatella, jos mies nyt sitten alkaakin ryypätä. Miesparka, ihan itsekö pitää arjesta selvitä. Ja ihan kamalat elatusmaksut maksaa. Voivoi. Varmaat lapset alkavat nyt vierastaa. Kyllä nyt vaimoa pian kaduttaa. Voivoi. Siis oikeasti, mistä tuollaisia ihmisiä tulee? Koko case on ollut kuin huonosta chick lit -kirjasta.

Mies ei ole pyytänyt sanallakaan anteeksi. Hän on selittänyt joka suuntaan, että hänen "ajautumisensa" suhteeseen johtui siitä, että vaimo jakoi huomiotaan muillekin kuin hänelle - siis lapsille. Mies oli kuulemma selittänyt äidilleen, että suhde oli vaimon JA lasten vika. Miehen isä oli heittänyt poikansa ulos asunnosta siinä vaiheessa. Mies on myös kohtuullisessa lirissä työpaikallaan, kun on laukonut samoja asioita ympäriinsä ja muhinoinut hoitonsa kanssa työpaikalla keskellä päivää.

Rouva Z pitää itseään täydellisenä idioottina, joka on ollut naimisissa sian kanssa. Vaikka en ole koskaan juuri pitänyt tästä (nyt jo ex-) miehestä, en olisi kyllä uskonut hänen menevän kommenteissaan ja käytöksessään näin pitkälle. Kaipa hän nyt sitten pakkoesittää kunnon karjua, kun osa kavereistakin on alkanut katsoa vinoon ja omat vanhemmat ottavat etäisyyttä.

*

Netissä seksiseuraa metsästävät varatut miehet tekevät aidosti kunnollisille sukupuolensa edustajille karhunpalveluksen. Miespuolisen ystäväni tyttöystävä on lähes vainoharhainen miehen netinkäytöstä ja laajasta naispuolisten ystävien määrästä. Naisen kaksi exää on löytänyt rinnakkaissuhteen joko netistä tai töistä, ja nainen on tuonut vanhat demoninsa uuteen suhteeseen.

*

Se, joka on tarpeeksi moukka pettääkseen, pettää joka tapauksessa, sanotaan. Netti vain on tehnyt seuranhaun "diskreetiksi" ja helpoksi. On eri asia hengailla netissä kuin baaritiskillä.

Moni painaa "pakosta" pettämisen villaisella eikä eroa "lasten vuoksi" tai "aseman vuoksi". Rouva Z onkin saanut tuta, että petettyä syyllistetään perheenrikkojaksi, jos hän lähtee suhteesta, jossa luottamus on mennyt. Kaikkea se ei kestä, kaikkea se ei kärsi...

Olen asunut ja elänyt suurimman osan aikuisikääni yksin. Olen myös asunut solukämpässä, opiskelija-asunnossa, kimppakämpässä ja alivuokralaisena. Asumishistoriani tekee minusta friikin monen ihmisen silmissä: jos yli 3-kymppinen nainen ei ole asunut avo- tai avioliitossa, on hänessä pakko olla jotakin vikaa. On mielenkiintoista, että vielä 2010-luvulla pitäisi muka selitellä omia valintojaan parillisuuden normia vasten. Puistattavaa. Suomi, tasa-arvon onnela...

Samaan tapaan myös muutenkin "normaalin" elämän normina pidetään parisuhdetta ja ydinperhettä. Yhteiskunta on mitoitettu useamman kuin yhden ihmisen talouksille, vaikka trendi onkin entistä enemmän yksinasumisen suuntaan. Parinkymmenen vuoden päästä esimerkiksi oletetaan monissa kaupungeissa ns. sinkkutalouksien muodostavan lähes puolet kotitalouksissa. Toivottavasti silloin ei enää tarvitse mutista näistä samoista asioista...

*

Parillisuuteen ja usealle mitoitettuun törmää niin monessa asiassa, mutta silti se jaksaa ärsyttää. Yksinasuminen on sen verran kallista, että itsekin on tullut jokusen kerran pohdittua jälleen kimppa-asumista. Myös yhden hengen hyödykkeiden ostaminen on toisiaan vaikeaa ja kallista. Esimerkiksi yksin pienehkössä asunnossa asuva ei halua ostaa perhekokoista pesukonetta - aidosti pieniä peskukoineita on markkinoilla noin kahta mallia. Kalliita malleja. Pieneen asuntoon ei säilötä perhekokoisia määriä wc-paperia, ruokaa tai pesuaineita. Jos lähistöllä ei ole palvelevaa ruokakauppaa, on todellisessa perhepakkausten loukossa.

Sinne pieneen asuntoon ei myöskään mahdu kodinhoitohuonetta, hotellihuoneenkokoista kylpyhuonetta tai valtaisia kaappeja. Siksi onkin mielenkiintoista lukea sisustuslehtien "Näin sinkku sisustaa pienen asunnon" -juttuja. Ne "pienet asunnot" ovat keskimäärin 70-neliöisiä ullakkoasuntoja, joiden sisustus on pistetty kunnolla uusiksi. Pankinjohtajien pelotellessa asuntolainakriisillä ja talousoppineiden potiessa päänsärkyä hövelistä lainanannosta tuollaisia juttuja onkin mukava lukea omassa nuhjuisessa vuokra-asunnossaan, kun varaa ei olisi hankkia oman vuokra-asunnonkaan kokoista kotia omaksi.

*

Olen aina ollut korostetunkin vahvasti yksineläjä. Tein jossain vaiheessa asiasta eräänlaisen korskean statementtini esittäen jyrkempää kuin olinkaan, kun kyllästyin vastailemaan typeriin ja toistuviin kysymyksiin siviilisäädystäni. Sain kammottavan telaketjufeministin maineen laukomalla "ikäviä" totuuksia mm. siitä, että yksin on parempi kuin huonossa suhteessa, yksin saa toteuttaa itseään ja yksin ollessaan ei ole kenenkään toisen jatke. Vaikeimmin hyväksyttävä oli/on kuitenkin se, että yksinkin voi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Yksineläjän tulee kyynelehtiä salaa ja julkisesti vajaavaisuuttaan ja "päästyään" parisuhteeseen hänen pitäisi tuomita mennyt elämänsä tyhjänä ja merkityksettömänä.

Moni ihminen olisi yksin onnellisempi kuin parisuhteessa, mutta yksinoloa pidetään edelleen nolona ja pelottavana. Kaverini mies pettää häntä jatkuvasti - kynnysmattovaimo kestää "lasten vuoksi". Hän pärjäisi tasan paremmin ilman viinaan menevää kotityrannia: asunto on hänen ja rouvalla on hyvä vakkarityö ammattikorkeakoulussa. Miespuolisen ystävän vaimo roikkuu liaanina kiinni miehessään, vaikka julistaa samaan aikaan, ettei rakasta tätä. Mies ei eroa, kun sellainen ei ole tuttavapiirissä "tapana". Lapsuustuttava kaipaa exäänsä, vaikka tämä onkin arvaamaton, kypsymätön ja narsistinen tuuliviiri, joka puhuu mustan valkoiseksi ja jolle rehellisyys on hyvin suhteellinen käsite. Ja joka on naiselle tuhansia euroja velkaa.

*

Vuosien yksin asuminen ja oleminen on tehnyt minusta varsin vahvan naisen. En ole suloisen taipuisa. Mielestäni naisen ei kuulu tehdä 80% kotitöistä. En tiedä, haluanko lapsia. Minä en ole se, jonka kuuluu aina joustaa. Olen siis epänaisellinen, tunnekylmä ja keskenkasvuinen. Äitisuhteeni lienee pielessä, äitini on epäonnistunut ja arvopohjani on mädäntynyt. Esimerkiksi/kuulemma. Sori vaan, minulla on varsin hyvä äitisuhde, molemmat vanhempani ovat vastuussa kasvatuksestani ja varsin iäkkäät ja patavanhoillisehkot vanhempani tuntuvat olevan modernimpia kuin monet nuoremmat ihmiset, mikä on oikeasti pelottavaa.

Olen huomannut seurustelu- ja tapailusuhteissani, että alussa vahvuuteni ja itsenäisyyteni on viehättävää. Sitten siitä tulee ongelma. Kun sitten joskus nuorempana yritin olla hieman vähemmän riippumaton, olinkin äkkiä muuttunut itsenäisestä naisesta takiaiseksi. Jos en ollut se takiainen, olin itseäni täynnä oleva jäälohkare.

Takiaislohkare istuu kotona, tekee töitä, liehuu kapakoissa, talsii lumihangessa, heiluttaa tukkaa keikalla, ulkoiluttaa koiria, hoitaa vauvoja, kujertaa, flirttailee, sivaltaa sanan säilällä, tekee itsestään pellen, on tosikko, onnistuu, epäonnistuu, munaa itsensä, tienaa itse omat rahansa, rakastaa perhettään, ystäviään ja läheisiään sekä nousee kompurointiensa jälkeen pystyyn ja suoristaa selkänsä.

*

Minulla on ollut elämänvaiheita, joissa olen kaivannut kipeäasti kulkutoveria tielleni. Samaan aikaan olen seurannut kaksikollisia kärsimysnäytelmiä ja matkoja, jotka on yhdessäolosta huolimatta tehty yksin. Kulkutoverin seura ei ole aina itsellänikään ollut kovin siunauksellista. Yksin on tasan superhyvässä seurassa.

Sanoin kerran vitsinä, että' olen Black Rose Immortal. Taipuu toisinaan, mutta ei murru koskaan. C'est moi.

Olin kaverini kanssa kahvilla pitkästä aikaa. Oli mukava jutella kaikessa rauhassa tunnelmallisessa kahvilassa ja katsella yhä synkemmäksi muuttuvaa ulkoilmaa. Koko kahvila oli täynnä naisporukoita, jotka juttelivat rauhassa, selailivat lehtiä ja hakivat yhä uusia kupillisia teetä. Yksinäiset miehet istuivat kirjoineen pöydissään ja katselivat jotenkin hämillisesti ympärillään vellovaa naisten paratiisia.

Viereisessä pöydässä istui koko kahvilan ainut pariskunta. Puheista päätellen asuntonäytössä lähistöllä ollut kaksikko erottui Burberry-huiveineen, Gantin vaatteineen ja Vuittonin laukkuineen sekä persoonattomiksi puunattuine ulkoisine olemuksineen muusta porukasta kuin mansikat lumihangessa. Kun he vielä taivastelivat pikkuisen turhan kovaäänisesti kahvilan nuhjuisuutta, kohoteltiin muissa pöydissä omien puheiden lomassa kulmia ja hymyiltiin salaisesti.

Pohdimme parhaillaan ystäväni kanssa työtilanteitamme ja kesäsuunnitelmiamme, kun viereisestä pöydästä kuului moukkamaisen kovalla volyymilla jotain varsin kummallista. Miespuolinen nimittäin ihmetteli, että miksi nämä kaikki naiset istuivat kahvilassa naisporukassa eivätkä olleet miestensä kanssa kotona. Naispuolinen arveli, ettei "tuonnäköisillä naisilla mitään miehiä ole, ne istuvat kahvilassa, kun eivät muuta voi..." Tässä vaiheessa ystäväni kulmakarvat olivat jo hartioissa, ja minä pidättelin nauruani. Juttelimme vaimealla äänellä ja muka-luimme lehtiämme odottaen seuraavaa helmeä.

Pariskunta siirtyi kuitenkin puhumaan asuntonäytöstä, ja päättelimme heidän puheistaan, että molemmat olivat syntyneet, eläneet ja pystyynkuolleet jossakin Haukilahdessa tai Westendissä, koska heitä epäilytti ostaa sijoitusasuntoa Essssspoosssssta itään. Kuuntelimme omien puheidemme ohella perhepoliittista luentoa kahden auton omistamisesta ja "sivistysalueista" sekä pikaluonnehdintoja sisään astuvien ihmisten sosioekonomisesta statuksesta.

Minä ja ystäväni olimme aivan hurmaantuneita moukkamaiseen statuskaksikkoon. Ikäisemme naisen arvomaailma vaikutti konservatiivisemmalta kuin äitiemme, vaaleat hiukset näyttivät tyylikkäästi lakatulta kypärältä ja koko tyyli oli (yritetty ainakin) kopioida länsinaapurimme östermalmilaisilta edustusrouvilta. Mies vaikutti vaimoaan kymmenisen vuotta vanhemmalta tyypiltä, jonka oli pakko heilutella kaupunkimaasturin avaimiin näkyvästi ja vilkuilla alentuvalla pomokatseella kaikkia ja kaikkea.

Kun pariskunta poistui näytöstyyliin ovesta, kuului monin paikoin vaimeaa hihitystä ja tiskin takana olleet nuoret naisetkin hymähtelivät. Pohdimme ystäväni kanssa, miten surullista olisi elää elämää, jossa ainut merkitsevä olisi muuttamattomuus, status ja yhdenlainen oikea elämäntapa.

Kukin tulee omalla tavallaan onnelliseksi, mutta jos kaikilla elämänalueilla pitäisi ylläpitää "tasoa" ja kilpailla, ei sitä voisi kovinkaan onnellisena elämänä pitää. Elämän rikkaus onkin monitulkintainen käsite.

Kuulun ihmisiin, jolle musiikki, kirjallisuus ja elokuvat linkittyvät usein selkeästi tiettyihin aikakausiin ja tunnetiloihin. Se on hauskaa, koskettavaa, pysäyttävää, inspiroivaa, haikeaa, surullista ja toisinaan lähes vammauttavaa.

Olen saanut jonkin kerran selitellä kummallisia kommenttejani, tempauksiani tai ilmeitäni ihmisille, jotka eivät ole samanlaisia friikkejä kuin minä.

*

Olin jonkin vuosi sitten työporukalla bilettämässä. Jostain syystä kyseissä kapakassa soitettiin aivan älyttömästi musiikkia, jonka yhdistin vaihto-opiskelijavuoteeni. Soitin vitsinä parille sen vuoden tuttavalla ja tarkastin, ovatko he radalla. Olivathan he. Kun kaverit astuivat kanssani tanssilattialle, niskasta putosi useita vuosia. Pistimme kunnolla haisemaan, kiepuimme gimma- ja kundiporukassa kuin viimeistään päivää. Saan edelleen kuulla duunikavereilta kommentteja siitä, että he eivät olisi ikinä uskoneet minun tanssivan niin. Koko persoonani kuulemma muuttui hetkessä.

*

Olin useampi vuosi sitten kuuntelemassa Therapy?:a ystävieni kanssa. Jälkeenpäin puhuimme, että harvoin tulee Tavastialla koettua sellaista yhteisfiilistä. Ystävättäreni arveli, että on harvoin nähnyt niin selkeästi tietynikäistä porukkaa keikalla. Bändin suurimmasta suosiosta oli tuolloin pari vuotta, ja moni oli selkeästi tullut muistelemaan parin vuoden takaisia fiiliksiä. Tuntemattomat ihmiset tarttuivat käsistä kiinni, ja kaikki lauloivat kilpaa bändin kanssa.

*

Lake of Tears oli jonkin vuosi sitten Tuskassa. Omalla kohdallani bändin kuuntelu osui hyvin traumaattiseen elämänvaiheeseen. Ystäväni piti minua pystyssä keikan ajan, kun taistelin kyyneleitä vastaan parhaani mukaan. Keikan jälkeen totesin, että pysyin ihan itsekin pystyssä. Onneksi.

*

Spotify on siinä mielessä vaarallinen sovellus, että sen avulla pystyy uppoutumaan johonkin musiikilliseen aikakauteensa niin täysin.

Viime viikolla kuuntelin vanhoja jazz-tätejä ja -setiä niin paljon, että näillä yölläkin unta Bessi Smithistä. Toisen kerran uppouduin 1960- ja 1970-luvuille niin onnistuneesti, että järkytin muita töissä soittamalla Mamas&Papas-levyä.

Tänään olen kahlannut ysärin dööds- ja bläkkispolkuja siihen malliin, että hautausmaat ja palavat kirkot tulevat varmaan uniinkin.

*

Vaikeimpia ovat biisit, joihin liittyy paljon sekavaa tunnemujua. Vaikka entinen suhde onkin omassa mielessä käsitelty täysin, tulee aina epäusko mieleen tietyissä tilanteissa. Erään entisen miesystäväni jäljiltä minulla on edelleen viisi bändiä, joita en pysty lainkaan kuuntelemaan. Kokeilin eilen varovasti ja vaihdoin pikaisesta takaisin viemäripörinään.

*

Kuuntelin tänään pitkästä aikaan ikivanhoja muistoja Spotifysta. Kuunneltuani Warlockin ja Doron Für Immerin minun oli pakko soittaa lapsuusystävälleni ja puhua tunti puhelimessa. Puhelun jälkeen kaivoin cd-levyjen joukosta ikivanhan c-kasetin, kaivoin nippanappa hengissä olevat korvalappustereot esiin ja palasin 1980-luvun vuosiin, ahtaaseen pikkukaupunkiin ja lapsuuteen.

Niskani rakastaa minua juuri nyt. Elbaan vatsallani sohvalla silmät puolitangossa ja naputtelen konetta, välillä köllötän silmät kiinni ja välillä luen kirjakaupasta löytynyttä aarretta, L.M. Montgomeryn Sinistä linnaa.

Hyvin tukkoinen ja flunssainen duunipäivä on takana. Pienen elbauksen jälkeen on pakko ryhtyä tekemään paperihommia, vaikka voimia ei olisi tippaakaan. Pakko saada töitä hieman eteenpäin.

On jotenkin tosi ärsyttävää, että itse tuntee olevansa puolikuntoinen, mutta lääkärin mielestä on ihan hyvässä kunnossa mennäkseen töihin. Ja on ihan normaalia olla väsynyt tällaisen taudin jälkeen pitkäänkin, kuulemma. Kun sinkoilin töissä eestaas, vanhempi kollega totesi lakonisesti, että sinkoilen samaan tapaan kuin viime keväänä, joilloin kuumeeni "jäi päälle". Ei mikään hyvä merkki, todellakaan.

Eipä tässä kunnossa jaksakaan kuin nippanappa duunipäivänsä, vähän töitä kotona ja sitten nukkumaan. Liikuntaa, harrastuksia tai kaverien tapaamista ei voi ajatellakaan. Olen todellakin menettämässä lopunkin pienen uskoni työterveyshuoltooni. Kun viime viikolla saarnattiin oman jaksamisen tärkeydestä, tällä viikolla sama lääkäri työntää kovalla innolla töihin. Ja se logiikka oli...?

*

Onneksi voi välillä käpertyä sohvalle inkivääriteen ja ihanan kirjan pariin. Se parantaa mieltä kummasti, kuten myös laukusta löytynyt suklaapatukka. Ehkäpä tämä tästä, vaikka fiilis ei maailman positiivisin ole.

Kävin viemässä roskat ja olin tehdä spagaatin liukkaalle pihalle. Tiistai on ilmeisesti uusi pikkulauantai, sillä pihalla hytisi tupakalla kolme parikymppistä neitiä niukahkoissa pukineissa siiderit kädessä ja samaa ikää oleva kundi, joka ulkoilutti (vahattuja?) napakarvojaan niin paidan kuin housunkauluksestaankin.

Luistelin takaisin sisälle ja kiitin onneani, etten ole parikymppinen pissis/fruittari. Tyttöjen asuista tuli aivan Brittiaika mieleen: ahtaudutaan mahdollisimman niukkaan toppiin ja hameeseen tai mekkoon ja isketään sandaalit paljaisiin varpaisiin. Sitten loskassa kohti baaria, hops! Näillä neideillä oli sentään sukkikset ja nillkureita muistuttavat jalkineet, mutta tyyli oli muuten kovin sama. Nuori herra taas näytti juuri sellaiselta tyypiltä, joka on pussailee suihkurusketettua habaansa peilin ääressä, asettelee tukkaansa ja pipoaan aamuisin tunnin ja nukkuukin tulevana kesänä peililasit otsalla.

*

Itse yritän silmät ristissä tehdä töitä, jotta huominen duunipäivä olisi edes jotenkin järjellinen. Kun haukotukset repivät leukoja ja olo on muutenkin kovasti uninen, taidan kohta luovuttaa ja kivuta nukkumatin kyytiin. Toivottavasti sitten vaakatasossakin vielä nukuttaa, vaikka nenu onkin edelleen varsin nuhainen.

Kun on pikkuisen nuutunut ja nuhainen, on tosi kivaa yrittää saada itsensä järjellisen näköiseksi töihin mennessään. Ei sitä jaksa kuunnella "...ja kamala, kun näytät kipeältä ja väsyneeltä!" -kommentteja koko päivää. Kun nenu ympäristöineen on punainen, hehkeä ja kuoriutuva, onkin todella mukavaa yrittää taputella sitä meikkivoiteella peittoon. Meikkivoiteen tosin löytää varsin pian nenäliinasta, joten petteripunakuono paljastuu. Sidekalvotulehduksesta toipuviin silmiin ei myöskään kannata sutia ripsaria. Pitänee mieluummin lainata kollegalta boorivettä silmäavuksi...

Töihin meikkaamisessa ja laittautumisessa minulla ei ole kyse kaunistautumisesta vaan enemmänkin huolitellusta fiiliksestä. Käytän vaatteita, joita ei tarvitse koko ajan ajatella. Ehostan ja laittaudun sen verran, ettei ulkoasua tarvitse miettiä. Isken sopivat korot jalkaan, jotta ryhti pysyy hyvänä ja selkä tyytyväisenä. Pidän itseäni aika tylsänä työpukeutujana, mutta minulla on yleensä varsin persoonallisia koruja tai hassut kengät.

Teinien kanssa töitä tehdessään tulee myös pohtineeksi ulkonäköä ja sen arvostamista (ei omaa) varsin paljon, ja aiheesta tulee myös puhuttua nuorten kanssa. Joskus tyttöjen kanssa tulee keskustelua hyvinkin paljastavasta pukeutumisesta. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen ja omaan tyyliin, mutta maailmassamme se ei vain ole niin. Jos 15-vuotias tyttö kulkee toreilla ja turuilla piukassa paidassa, joka paljastaa rinnoista 3/4 ja niukkaakin niukemmissa hotpantseissa, joista lähes pakarat vilkkuvat, keskusteltavaa tulee. Ja keskustelusta ei tule välttämättä kovin helppoa. Huomatuksi ja suosituksi halutaan keinolla millä hyvänsä, yleensä ulkoisilla avuilla.

Yhteiskunnan ulkonäkökeskeisyyttä pohtiessaan tuntee itsensä varsin avuttomaksi ja toisinaan aivan uskomattoman kivikautiseksi. Kun sitten kuuntelee vastikään eteläisestä Amerikasta palannutta ystävätärtä, ulkonäkökeskeisyys saa aivan uuden merkityksen. Argentiinassa ja Brasiliassa ulkonäkö on kaikki: jos sitä ei ole, ei ole mitään muutakaan. Mitään. Niin pitkällä meillä ei sentään vielä olla - Argentiinassa Tarja Halosesta ei olisi koskaan tullut presidenttiä.