Parempaa väkeä

Olin kaverini kanssa kahvilla pitkästä aikaa. Oli mukava jutella kaikessa rauhassa tunnelmallisessa kahvilassa ja katsella yhä synkemmäksi muuttuvaa ulkoilmaa. Koko kahvila oli täynnä naisporukoita, jotka juttelivat rauhassa, selailivat lehtiä ja hakivat yhä uusia kupillisia teetä. Yksinäiset miehet istuivat kirjoineen pöydissään ja katselivat jotenkin hämillisesti ympärillään vellovaa naisten paratiisia.

Viereisessä pöydässä istui koko kahvilan ainut pariskunta. Puheista päätellen asuntonäytössä lähistöllä ollut kaksikko erottui Burberry-huiveineen, Gantin vaatteineen ja Vuittonin laukkuineen sekä persoonattomiksi puunattuine ulkoisine olemuksineen muusta porukasta kuin mansikat lumihangessa. Kun he vielä taivastelivat pikkuisen turhan kovaäänisesti kahvilan nuhjuisuutta, kohoteltiin muissa pöydissä omien puheiden lomassa kulmia ja hymyiltiin salaisesti.

Pohdimme parhaillaan ystäväni kanssa työtilanteitamme ja kesäsuunnitelmiamme, kun viereisestä pöydästä kuului moukkamaisen kovalla volyymilla jotain varsin kummallista. Miespuolinen nimittäin ihmetteli, että miksi nämä kaikki naiset istuivat kahvilassa naisporukassa eivätkä olleet miestensä kanssa kotona. Naispuolinen arveli, ettei "tuonnäköisillä naisilla mitään miehiä ole, ne istuvat kahvilassa, kun eivät muuta voi..." Tässä vaiheessa ystäväni kulmakarvat olivat jo hartioissa, ja minä pidättelin nauruani. Juttelimme vaimealla äänellä ja muka-luimme lehtiämme odottaen seuraavaa helmeä.

Pariskunta siirtyi kuitenkin puhumaan asuntonäytöstä, ja päättelimme heidän puheistaan, että molemmat olivat syntyneet, eläneet ja pystyynkuolleet jossakin Haukilahdessa tai Westendissä, koska heitä epäilytti ostaa sijoitusasuntoa Essssspoosssssta itään. Kuuntelimme omien puheidemme ohella perhepoliittista luentoa kahden auton omistamisesta ja "sivistysalueista" sekä pikaluonnehdintoja sisään astuvien ihmisten sosioekonomisesta statuksesta.

Minä ja ystäväni olimme aivan hurmaantuneita moukkamaiseen statuskaksikkoon. Ikäisemme naisen arvomaailma vaikutti konservatiivisemmalta kuin äitiemme, vaaleat hiukset näyttivät tyylikkäästi lakatulta kypärältä ja koko tyyli oli (yritetty ainakin) kopioida länsinaapurimme östermalmilaisilta edustusrouvilta. Mies vaikutti vaimoaan kymmenisen vuotta vanhemmalta tyypiltä, jonka oli pakko heilutella kaupunkimaasturin avaimiin näkyvästi ja vilkuilla alentuvalla pomokatseella kaikkia ja kaikkea.

Kun pariskunta poistui näytöstyyliin ovesta, kuului monin paikoin vaimeaa hihitystä ja tiskin takana olleet nuoret naisetkin hymähtelivät. Pohdimme ystäväni kanssa, miten surullista olisi elää elämää, jossa ainut merkitsevä olisi muuttamattomuus, status ja yhdenlainen oikea elämäntapa.

Kukin tulee omalla tavallaan onnelliseksi, mutta jos kaikilla elämänalueilla pitäisi ylläpitää "tasoa" ja kilpailla, ei sitä voisi kovinkaan onnellisena elämänä pitää. Elämän rikkaus onkin monitulkintainen käsite.

Kirjoitettaessa soi In Flames: Take this life