Yksikkö, kaksikko, monikko

Olen asunut ja elänyt suurimman osan aikuisikääni yksin. Olen myös asunut solukämpässä, opiskelija-asunnossa, kimppakämpässä ja alivuokralaisena. Asumishistoriani tekee minusta friikin monen ihmisen silmissä: jos yli 3-kymppinen nainen ei ole asunut avo- tai avioliitossa, on hänessä pakko olla jotakin vikaa. On mielenkiintoista, että vielä 2010-luvulla pitäisi muka selitellä omia valintojaan parillisuuden normia vasten. Puistattavaa. Suomi, tasa-arvon onnela...

Samaan tapaan myös muutenkin "normaalin" elämän normina pidetään parisuhdetta ja ydinperhettä. Yhteiskunta on mitoitettu useamman kuin yhden ihmisen talouksille, vaikka trendi onkin entistä enemmän yksinasumisen suuntaan. Parinkymmenen vuoden päästä esimerkiksi oletetaan monissa kaupungeissa ns. sinkkutalouksien muodostavan lähes puolet kotitalouksissa. Toivottavasti silloin ei enää tarvitse mutista näistä samoista asioista...

*

Parillisuuteen ja usealle mitoitettuun törmää niin monessa asiassa, mutta silti se jaksaa ärsyttää. Yksinasuminen on sen verran kallista, että itsekin on tullut jokusen kerran pohdittua jälleen kimppa-asumista. Myös yhden hengen hyödykkeiden ostaminen on toisiaan vaikeaa ja kallista. Esimerkiksi yksin pienehkössä asunnossa asuva ei halua ostaa perhekokoista pesukonetta - aidosti pieniä peskukoineita on markkinoilla noin kahta mallia. Kalliita malleja. Pieneen asuntoon ei säilötä perhekokoisia määriä wc-paperia, ruokaa tai pesuaineita. Jos lähistöllä ei ole palvelevaa ruokakauppaa, on todellisessa perhepakkausten loukossa.

Sinne pieneen asuntoon ei myöskään mahdu kodinhoitohuonetta, hotellihuoneenkokoista kylpyhuonetta tai valtaisia kaappeja. Siksi onkin mielenkiintoista lukea sisustuslehtien "Näin sinkku sisustaa pienen asunnon" -juttuja. Ne "pienet asunnot" ovat keskimäärin 70-neliöisiä ullakkoasuntoja, joiden sisustus on pistetty kunnolla uusiksi. Pankinjohtajien pelotellessa asuntolainakriisillä ja talousoppineiden potiessa päänsärkyä hövelistä lainanannosta tuollaisia juttuja onkin mukava lukea omassa nuhjuisessa vuokra-asunnossaan, kun varaa ei olisi hankkia oman vuokra-asunnonkaan kokoista kotia omaksi.

*

Olen aina ollut korostetunkin vahvasti yksineläjä. Tein jossain vaiheessa asiasta eräänlaisen korskean statementtini esittäen jyrkempää kuin olinkaan, kun kyllästyin vastailemaan typeriin ja toistuviin kysymyksiin siviilisäädystäni. Sain kammottavan telaketjufeministin maineen laukomalla "ikäviä" totuuksia mm. siitä, että yksin on parempi kuin huonossa suhteessa, yksin saa toteuttaa itseään ja yksin ollessaan ei ole kenenkään toisen jatke. Vaikeimmin hyväksyttävä oli/on kuitenkin se, että yksinkin voi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Yksineläjän tulee kyynelehtiä salaa ja julkisesti vajaavaisuuttaan ja "päästyään" parisuhteeseen hänen pitäisi tuomita mennyt elämänsä tyhjänä ja merkityksettömänä.

Moni ihminen olisi yksin onnellisempi kuin parisuhteessa, mutta yksinoloa pidetään edelleen nolona ja pelottavana. Kaverini mies pettää häntä jatkuvasti - kynnysmattovaimo kestää "lasten vuoksi". Hän pärjäisi tasan paremmin ilman viinaan menevää kotityrannia: asunto on hänen ja rouvalla on hyvä vakkarityö ammattikorkeakoulussa. Miespuolisen ystävän vaimo roikkuu liaanina kiinni miehessään, vaikka julistaa samaan aikaan, ettei rakasta tätä. Mies ei eroa, kun sellainen ei ole tuttavapiirissä "tapana". Lapsuustuttava kaipaa exäänsä, vaikka tämä onkin arvaamaton, kypsymätön ja narsistinen tuuliviiri, joka puhuu mustan valkoiseksi ja jolle rehellisyys on hyvin suhteellinen käsite. Ja joka on naiselle tuhansia euroja velkaa.

*

Vuosien yksin asuminen ja oleminen on tehnyt minusta varsin vahvan naisen. En ole suloisen taipuisa. Mielestäni naisen ei kuulu tehdä 80% kotitöistä. En tiedä, haluanko lapsia. Minä en ole se, jonka kuuluu aina joustaa. Olen siis epänaisellinen, tunnekylmä ja keskenkasvuinen. Äitisuhteeni lienee pielessä, äitini on epäonnistunut ja arvopohjani on mädäntynyt. Esimerkiksi/kuulemma. Sori vaan, minulla on varsin hyvä äitisuhde, molemmat vanhempani ovat vastuussa kasvatuksestani ja varsin iäkkäät ja patavanhoillisehkot vanhempani tuntuvat olevan modernimpia kuin monet nuoremmat ihmiset, mikä on oikeasti pelottavaa.

Olen huomannut seurustelu- ja tapailusuhteissani, että alussa vahvuuteni ja itsenäisyyteni on viehättävää. Sitten siitä tulee ongelma. Kun sitten joskus nuorempana yritin olla hieman vähemmän riippumaton, olinkin äkkiä muuttunut itsenäisestä naisesta takiaiseksi. Jos en ollut se takiainen, olin itseäni täynnä oleva jäälohkare.

Takiaislohkare istuu kotona, tekee töitä, liehuu kapakoissa, talsii lumihangessa, heiluttaa tukkaa keikalla, ulkoiluttaa koiria, hoitaa vauvoja, kujertaa, flirttailee, sivaltaa sanan säilällä, tekee itsestään pellen, on tosikko, onnistuu, epäonnistuu, munaa itsensä, tienaa itse omat rahansa, rakastaa perhettään, ystäviään ja läheisiään sekä nousee kompurointiensa jälkeen pystyyn ja suoristaa selkänsä.

*

Minulla on ollut elämänvaiheita, joissa olen kaivannut kipeäasti kulkutoveria tielleni. Samaan aikaan olen seurannut kaksikollisia kärsimysnäytelmiä ja matkoja, jotka on yhdessäolosta huolimatta tehty yksin. Kulkutoverin seura ei ole aina itsellänikään ollut kovin siunauksellista. Yksin on tasan superhyvässä seurassa.

Sanoin kerran vitsinä, että' olen Black Rose Immortal. Taipuu toisinaan, mutta ei murru koskaan. C'est moi.

Kirjoitettaessa soi Opeth: Black Rose Immortal