Minä itte...

- Tarvitsetko apua?
- Kiitos, mutta selviän kyllä. Kiitos kaunis kuitenkin tarjouksesta.

*

Laahasin raskasta lentolaukkua spåraan, junaan ja bussiin tässä päivänä muutamana. Laukussa oli pari hyllymetriä kirjoja, jotka olivat olleet minulla lainassa. Aiemmin lähes naapurissa asunut ystävätär oli kirjojen laina-aikana ehtinyt muuttaa pääkaupunkiseudun susirajalle. Siksi sekä lentolaukun että kirjojen palauttamisesta tuli melkoinen retki.

Ensin taiteilin lastin vanhanaikaiseen spåraan. Sitten sompailin sen vanhanaikaiseen junaan. Sitten kiskoin sitä korkeaan bussiin. Lopuksi rehasin sitä sohjossa pitkin huonosti aurattua jalkakäytävää ja pinnistin viimeisillä voimillani sen kolmikerroksisen pienkerrostalon ylimpään kerrokseen.

Bussiin noustessani edelläni kulki kohtelias mies, joka tarjosi apuaan. Hämäännyin niin, että kieltäydyin avusta, tietysti. Kun sitten myöhemmin kertoilin kirjanpalautusstooriani kaverilleni, hän tokaisi vastauksen olevan minulle tyypillinen. Minä en kuulemma koskaan ota apua vastaan, paitsi täyden pakon edessä.

Kun oli avaamassa suuni vastalauseeseen, tajusin ystäväni olevan oikeassa. Minä todellakin kuuluun Kiitos, mutta selviän itse! -ihmisiin. Minun on älyttömän vaikea ottaa apua vastaan, koska olen iskostanut pieneen mieleeni sen, että minun pitää opetella selviämään itse melkein kaikesta. Saan kiittää siitä eräitä muinaisia opettajia ja heidän kommenttejaan usean vuoden ajan. Tämä kaikki yhdistettynä nyrjähtäneeseen luonteeseeni on luonnollisesti ollut onnistunut yhdistelmä.

Miksi en osaa ottaa apua vastaan? Ehkä se on pelkoa heikkouden näytämisestä. Se kuulunee siihen samaan osuuteen, joka saa pään pysyvän pystyssä joka tilanteessa, saa minut käyttäytymään teflonisen kevyesti, nauramaan iloisesti itkun kuristaessa kurkkua, on tehnyt tuttavien puheissa minusta sen, joka on loppumattoman iloinen, positiivinen ja reipas.

Pärjäävyyden naamio on kaksiteräinen miekka samaan tapaan kuin illuusio omasta pärjäävyydestä on kaksiteräinen totuus. Kun on tottunut pärjäämään, ruoskii itsensä pärjäämään, tekemään asioita, suoriutumaan. Kun on tottunut, että psyykkinen ja fyysinen jaksaminen ovat rautaa, on niiden pettäminen myrkkyä. Silloin tuntee itsensä kovin hauraaksi ja haavoittuvaiseksi.

Olen jotenkin saanut sen jo ennen mainitun pienen mieleni uskomaan, että kaltaiseni nainen ei saa olla hauras ja haavoittuvainen. Sellaiset luonteenpiirteet on varattu suloisille, kauniille ja hentoisille naisille. Minä en ole pieni, suloinen, kaunis enkä hentoinen. Minä olen se, joka kantaa raskaankin laukkunsa itse, kuuntelee rankempaa musiikkia kuin suuri osa miehistä, ei pode koskaan huolia, selviää ranskalaisella olankohautuksella suuristakin murheista ja antaa veitsenterävän kielensä tehdä selvää jälkeä muille ilkeilevistä ihmisistä.

*

Entinen miesystäväni kutsui minua kerran naiseksi, jolla on ainakin kolme mieltä kuten Tuula Amberlan Lulullakin. Minä sanoin hänelle, että hän selkeästi tuntee minut hyvin, koska hän on tavannut ne kaikki kolme. Hän totesi olkapäitään kohauttaen, että hän tapasi ne kaksi muuta mieltä vasta tapailumme muututtua ystävyydeksi. Lipsautin vastaukseksi, että niinhän se kuuluu mennäkin. Jep. Tiikeri ei pääse juovistaan...