Turn Loose the Swans

Poden sairastamiseni suhteen melkoista ahistusta, aitoa metsäsuomalaista tunnetilaa - sivistynyt mannereurooppalainen ahdistus on aivan liian pikkusievää tähän fiilikseen.

Minä haluan ulkoilemaan, tanssitunnille, opiskelemaan, töihin, kahville, keikalle, moikkaamaan kaveria ja suloista vauvaansa, rapsuttamaan koiria koirapuistoon sekä mennä saamaan niskani auki hierojalla. En halua ottaa rauhallisesti kotona ja funtsia, onko kuumetta vai ei (on ja ei) ja tehoaako antibioottikuuri. Ja sitten taas pohtia lekurin kanssa, että mennäänkö töihin vain ei, ja meneekö tämä nyt jo sitten ohi vai ei. Argh!

Huokaus. Sairastamisen myötä olen alkanut muistuttaa entistä enemmän Barbamamaa, mikä ei todellakaan ole mukavaa. Nyt olisi korkea aika saada gimma terveeksi ja loikkimaan ulos salille ja lenkille. Voisi kroppamalli olla melkoisen paljon terveempi jo varsin pian - ja ainakin mieli tuhansia kiloja parempi ja kevyempi.

Alakerran tomera pikkuneiti katseli minua tarkasti hississä, kun vein tonnin verran nenäliinapaperiroskaa alas. "Tyttö on vähän väsy", hän ilmoitti sitten ja osoitti minua. Pelasti päivän. Se sanoi tyttö, ei täti. Ei se silti Barbamamaa Barbatipuksi muuta...

Inhoan sairastamista!

Näytän vanhainkodin ohuttukkaiselta ja ryppyiseltä asukilta, jolla on jatkuvasta kuolaamisesta rohtuneet huulet ja alkoholistinenussaan paha ekseema ja jonka silmälaseja ei ole pesty tällä vuosituhannella.

Oikeasti en ole jaksanut kuumeessani pestä hiuksiani vähään aikaan, nassuni on flunssan kuivattama ja nenuni ja ylähuuleni hajalla niistämisestä. Silmälasit on pesty tunti sitten, mutta ei siltä näytä. Huoh.

Eli anteeksi kamalasti niille pariille uroolle, jotka ovat viime aikoina lähestyneet minua ja päätelleet, että täällä on joku hemaiseva ja hehkeä typykkä. No, tuskin sellaista on varsinaisesti koskaan ollutkaan, nyt vielä vähemmän...

Viimeisten parin viikon aikana elämäni on mennyt monella tavalla uusiksi, vaikka mitään varsinaista ei ole tapahtunut. Ajatukseni laukkaavat vauhdilla, niistä on vaikea saada kiinni.

Tuntuu, kuin istuisin elokuvateatterissa ja kolme jollakin tavalla toisiinsa kietoutuvaa elokuvaa pyörisi yhtä aikaa. Minä yritän saada seurattua niitä. Putoan vuorotellen elokuvien kyydistä. Lopulta seuraan mieletöntä kaahausta ja suljen silmäni. Kuulen vain äänten kakofonian. Sitten vain oman hengitykseni, jonka tasaisuuteen lopulta nukun.

*

Monet asiat ovat virranneet jokien lailla vastaan sanomattomasti eteenpäin, muokanneet maaperää ja tuhonneet rakenteita tieltään. Niitä vastaan on ollut turha taistella; sitä on vain kahlannut virran mukana ja pitänyt päänsä ylväästi pystyssä. Tehnyt sen, mitä on voinut.

*

Istuin alkuviikosta lääkärin vastaanotolla kuuntelemassa, kun hän piti minulle lempeänystävällistä puhetta fyysisestä ja psyykkisestä jaksamisesta. Olin mennyt lekuriin valittamaan kipeää kurkkua ja jatkuvaa nuhaa, mutta sain tutkimuksen lomassa saarnan jaksamisesta sekä suosituksen mennä juttelemaan psykologin kanssa tilanteestani. Hölmistyin, vaikka tiedänkin eläväni aika stressaavaa elämää.

Ihmettelin ääneen, miksi niin moni ikäiseni tuttava palaa työterveys-, opiskelijaterveys-, terveyskeskus- ja yksityislääkärivastaanotolta suosituksenaan jutella ammattilaisen kanssa. Kyseessä olevista tutuistani ei ole kenelläkään diagnosoitua masennusta tai muuta "virallista mielenterveydellistä syytä" avun tarpeelle. Onko tämä nyt sitten osa medikalisaatiota? Että kavereille purkautuminen ei riitä? Lääkärin mukaan ei ole.

Kymmenisen vuotta sitten sai ylioppilasterveydenhuollosta aivan liian helposti mielialalääkereseptin käteensä, jos erehtyi sanomaan vaikka gradua tehdessään, että viime aikoina on hieman mansentanut ja stressannut monista pienistä syistä. (Lääkärin kysyttyä, että kuinkas tässä muuten on mennyt, siinä ihan muusta asiasta jo reseptiä/kirjausta tehdessä). Sen reseptin antoi sitten hämmentyneenä ja kohteliaasti takaisin lekurille ja kertoi, ettei näitä kyllä tarvita. Samaan aikaan pohti, miten moni alkoi popsia nappeja turhaan.

Kyse on nyt lääkärin mukaan siitä, että noin 3-kymppiset, pätkätöitä tekevät nuoret (akateemiset) naiset ajavat itsensä loppuun ylisuorittamalla töissä ja pyrkimällä saamaan näin jatkotyösopimuksen, yrittämällä kouluttaa itseään lisää saadakseen parempia töitä, yrittämällä pysyä terveenä ja yrittämällä ehtiä elää aktiivista sosiaalista elämää. Oma tilanteeni on kuulemma kuormittavuudessaan pahimmasta päästä, mitä hän on nähnyt. Hänen mukaansa tarvitsen apua jaksamiseni kanssa

*

Palasin lekurista hölmistyneenä. Istuin läheiseen kahvilaan teemukin äärelle.

Olen huolissani usein. Työni on henkisesti raskasta. Yritän tehdä loppuun opintojani. Työtehtäväni loppuvat. Minulla on jonkin verran ongelmia itsetuntoni kanssa. Olen usein (ystävyys)suhteissani liian kiltti. Olen huolissani terveydestäni.

Toisaalta minulla on hyvä suhde vanhempiini ja sisaruksiini. Minulla on ystäviä, harrastuksia ja keinoja rentoutua. Nautin monista pienistä ja suurista asioista. Nukun varsin hyvin. Minulla on osaamista ja draivia. Olen hiljalleen löytämässä itseni.

*

Nostin laukun olalleni ja lähdin hitaasti kävelemään kotiin. Sain paljon uutta ajateltavaa. Hämmentävintä oli se, että lääkärillä oli aikaa pysähtyä muunkin kuin kurkkuongelmieni äärelle. Ja että niin monen tuttavan kohdalla joku lääkäri oli pysähtynyt samalla tavalla. Se ei ole mikään pieni asia: pätkätyöläisenä sitä on tottunut siihen, että ketään ei kiinnosta, vaikka menisi lekuriin/töihin pää kainalossa.

Melkein kaikilla tuttavistossani pysähtyjälääkäri on ollut nuorehko tai keski-ikäinen naislääkäri. Eräälle ystävälleni nelikymppinen naislääkäri olikin eilen sanonut, että tarkat tuntosarvet nousevat vielä tarkemmiksi, kun ovesta astuu sisään pitkittyneistä flunssa- tai vastaavista oireista kärsivä nainen, joka kertoo ensimmäisen 15 lauseen aikana työtehonsa ja -kykynsä kärsivän sairastelusta - puhumatta sanallakaan elämänlaadustaan. Niin taisin minäkin tehdä...

Keskustelin kaverin ja vauvansa kanssa Skypessa. Vauvalla oli kovasti paljon sanottavaa, kerrottavaa ja pohdittavaa. Neiti hölisi vartin yhtä kyytiä, sitten haukotteli ja simahti. Jatkoimme äidin kanssa omia juttujamme.

Kaverini muksuineen on tulossa pitkästä aikaa Suomeen miehensä kanssa, jos nyt tänne pääsevät AKT:n pelleillessä. (Anteeksi, lakkoillessa.)

Tunnustan, että tietyistä menneisyyden syistä nämä SAK:n setien leikkikerholiitot kivoinen pienine egonkohotuspöhinöineen eivät niin kamalasti nappaa. Jopa eräs metallin luottamusmiehenä toimiva tuttava myöntää, että duunarille osasta lakoista on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä.

Meillä duunissa AKT:n lakko aiheuttaa päänvaivaa: miten saada asiakasteinit paikalle? Samaan tapaan pohtii moni matalapalkkainen, opiskelija ja yleensäkin autoton, jos sattuu asumaan kunnon katvealueella. Töihin ja kouluun pitäisi päästä, mutta miten? Ei kaikilla ole mahdollisuutta ottaa etäpäivää tai järkätä kimppakyytiä, Helsingissä nyt selvitään, mutta Vantaalla ja Espoossa ei kyllä ketään naurata.

Tällä hetkellä julkisella liikenteellä kyllä menee loistavasti: VR sössii koko ajan ja nyt bussiliikenne menee jumiin. Ja yksityisautoilun puolustajan hierovat onnellisina pieniä, karvaisia käsiään...