Töölön avenueilta Kallion kujille

Flunssa ja kurja olo jatkuvat. Innostuin kävelemään kaupungilla liian reippaasti ja olin kupsahtaa väsymyksestä ratikkaan. Ärsyttää, että pitää hidastella ja olla varovainen. Pitää myöntää, ettei ole terässä.

Toisaalta minun on pakko saada itseni terveeksi. Töissä on valtavasti tehtävää, vapaa-ajallakin on kamalasti puuhaa. Siihen ei sovi fyysinen heikkous - eikä kyllä psyykkinenkään, sen puoleen.

*

Luin pitkästä aikaa Elsa Soinin teosta Uni. Se kertoo nelikymppisestä naisesta, vanhastaspiiasta, jolla on "miehen virka ja tulot" ja joka pitää itseään monessa asiassa epänaisellisena. Matkalla eteläiseen Eurooppaan Uni kuitenkin ihastuu itseään huomattavasti nuorempaan, lähes naisellisen kokettimaiseen ja sievään mieheen, joka sattuu vielä olemaan hänen ystävättärensä pikkuveli. Monien tapahtumien jälkeen Uni päätyy epätoivoisessa rakkaudessaan samaisen ystävättären miehen rakastajattareksi. Lopuksi Uni tanssii ikuisuuteen nauravana, ilkkuvana, kuolemaa halveksivana.

*

Elsa Soini ja Riku Sarkola ovat molemmat 1930-luvun kirjailijoita, jotka ovat jääneet historian hämärään. Sarkolaa kutsuttiin Waltari-jäljittelijäksi, Soini taas kirjoitti 1920- ja 1930-luvun "sinkkukirjallisuutta", joka ei ollut samalla tavalla "iloista, raikasta ja reipasta" kuin esimerkiksi Hilja Valtosen teokset. Soinin teosissa aikakausi, naisen rooli ja ympäristö muodostavat viiltävän reunan, joka haavoittaa, joskus kuolettavastikin.

Kummankin kirjailijan teokset viehättävät siksikin, koska niiden ajankuva on uskomattoman tarkka. Ne olivat oman aikansa muodikkaita teoksia, oman aikansa Helsingin kuvaajia. Niissä syödään, juodaan ja huvitellaan viimeisen muodin mukaan. Eräässä Sarkolan teoksessa päähenkilö on nuori mainosmies - 1920- ja 1930-luvun kaupunkimaisen estetiikan airut, moderni hahmo. Teoksissa "jazz-piikit" tanssivat pimeissä berliiniläisissä jazz-luolissa sektilasien välkkyessä, pitävät hauskoja kutsuja gramofonin, alkoholin ja savukkeiden seassa, purjehtivat Helsingin edustalla ja istuvat kesäleskien kanssa Kappelissa kahvilla ollen vilkkaita, hauskoja ja liehakoita.

Myös Mika Waltari kuvasi uransa alussa sateisten katujen ja kahviloiden kansaa; vaikka Waltari nousikin kansakunnan kaapin päälle historiallisilla romaaneillaan, on silti Suuri illusioni Waltarin teoksista se, joka hengittää uudenlaista ilmaa ja on tietynlaisesta naiiviudestaan huolimatta vertaansa vailla.

*

Jos Mika Waltarin (lähes) kaikista teoksista löytyy demoninen nainen, joka yrittää tuhota päähenkilön, löytyy yllättävän useasta Elsa Soinin teoksesta itsenäinen, moderni nainen, joka uskoo pärjäävänsä itsenäisesti ja ilman miestä. Jostain syystä naiset usein rakastuvat pehmeisiin, lähes naisellisiin miehiin, jotka ovat häilyviä ja epäluotettavia hahmoja, joilla ei ole selkärankaa.

On mielenkiintoista lukea teoksia, joiden maailmankuvassa ja ajatusmaaimassa on yllättävän paljon samaa nykyhetkeen, vaikka ne onkin kirjoitettu kuusikymmentä vuotta sitten. Mutta kuten edesmennyt mummini huomautti, 1920- ja 1930-lukujen jälkeen Suomi palasi kaupunkiympäristön ihannointiin ja "synnillisyyden" palvontaan todellisesti vasta 1980-luvulta alkaen. Todellinen paluu tapahtui vasta 2000-luvulla, nousukauden huumassa.

*

Sateisen/kuuman asfaltin, vilkkaiden kahviloiden, huikaisevan sinisen taivaan, kaupungin uljaan silhuetin ja yön hämärän kumpikin aikausi kuljettaa tarinaa kaipuusta, menestyksestä, menetyksestä ja saavuttamattomuudesta. Monen mieskirjailijan teoksesta löytyy vieläkin demoninen, miehen tunne-elämän raateleva nainen ja naiskirjailijan kirjan sivuilta metroseksuaalinen, ulkonäöstään kiinnostunut mies, joka ei osaa sitoutua tai kantaa vastuuta kuin itsestään.