Onnia on...

Olin eilen katsomassa Sininen lintu –näytelmän Kansallisteatterissa. Kotimatkalla, sipsutellessani pimeän ja tunnelmallisen Kaisaniemen puiston halki kohti Kalliota, pohdin itsekin onnen olemusta. Ainakin näytelmän mukaan minulla pyyhkii varsin mallikkaasti – minulla on pienet ja suloiset onnet hyvin hallussa. Ihastelin nurmen lehtipeitettä (pakko oli poukkoillakin siinä…), haistelin tuulta ja ihailin taas kerran Kallion kirkon majesteetillista silhuettia edessäni.

Aina puhutaan ihmisten suurista vaatimuksista, että mikään ei riitä. Haluta saa aina ja pyrkiä parempaan. Haaveilu on kuitenkin halpa harrastus, joka parhaimmillaan auttaa jaksamaan pahoina päivinä ja auttaa eteenpäin. Mutta kuka sanoo, milloin haaveilu on epärealistista ja johtaa väärälle tielle? Kuka kertoo elämäänsä tympääntyneelle tusinateinitytölle, että hänestä tuskin tulee miljoonia tienaavaa huippumallia, vaikka bitching olisikin kunnossa? Kuka kertoo kunnianhimoiselle isälle, että pojan lätkäharrastuksen vuoksi tuskin kannattaa uhrata tämän koulumenestystä? Milloin haaveelleen kannattaa uhrata kaikki?

Onni on pienissä asioissa. Esimerkiksi siinä, että työpäivä on kohta ohi ja ulkona on ihan kiva ilma.