Huokaus...

Joskus on iltoja, jolloin tulee kotiin ja on maailman onnellisin siitä, että kotona saa olla ihan yksin. Saa jurnuttaa sohvan nurkassa televisiota katsellen, lukea kirjaa pää lattiassa ja jalat seinällä, tehdä töitä rauhassa aamuneljään tai syödä sunnuntailounaaksi 300 grammaa graavilohta ja 200 grammaa tummaa suklaata ilman, että asiasta keskustellaan.

On myös niitä iltoja, jolloin olisi kiva, että kotona olisi joku, joka olisi laittanut ruokaa, jaksaisi kuunnella valitusta paskasta päivästä tai lähtisi lenkille silloin, kun luonto vetää kohti sohvaa. Toisaalta pahana päivänä saa vartissa aikaan enemmän riitoja kuin Bushin hallinto saa aikaan sotkuja viikossa. Ja se on aika paljon.

Olen tullut siihen tulokseen, että hyvinkäyttäytyvä iso koira ja rivariasunto keskustassa ovat utopistisen täydellinen ratkaisu kaikkeen. Fiksu haukku käy itsekseen aamupissillä puistossa, kokoaa omat kakkansa ja kiikuttaa ne roskiin. Samalla haukku hakee lehden ja suorittaa pontevan herätyksen. Päivan aikana se harrastaa ystävällismielistä mellastusta puistossa, kantaa mummojen veskat ja palaa ajoissa kotiin. Se ei kenties saa ruokaa tehtyä tai hartioita hierottua, mutta se ei huomauta mitään ruokaympyrän väärinkäytöstä tai ala puolustaa makkaran monimuotoisuutta ruoka-aineena. Se laahaa päättäväisesti lenkille ja flirttailee niin vetävästi koko ajan, että omistajallakin saattaa käydä flaksi. Samalla se rähisee kaikki epäilyttävät ääliöt kauas ja hoitaa maminsa kotiin, jos mami meinaa riehaantua. Se myös kuuntelee hyvin kärsivällisesti rutinaa, koska tietää saavansa palkkioksi mehevät rapsutukset tai palasen maksamakkaraa.

Hmm... Todella paha utopia...