Nimetön

Rakastan lukemista ja sanoilla leikkimistä. Mielenkiintoiset sanayhdistelmät ja niistä tulevat assosiaatiot ovat koukuttaneet minua aina. Mielenkiintoinen kirjan, lehden tai artikkelin nimi nappaa minun katseeni varmasti. Usein tuleekin pettymyksiä, kun olen ehtinyt nimen perusteella rakentaa kauniin ajatusrakennelman tai ennakoinut sisällön aivan pieleen.

Sanakoukutuksista uskomattomin taisi tapahtua Briteissä asuessani. Minun oli pakko ostaa noin suurin piirtein maailman hirvein, asenteellisen barbaracartlandmainen kiskaromanssi, jossa arviolta satatuhatta naista kaatanut ja maailmaa kiertänyt kolmekymppinen donjuan-varakreivi (tai jotain) löytää Aidon Rakkauden tavattuaan 17-vuotiaan neitosen devonshireilaisella maantiellä. Loppukirja tietty sujui naistenkaatajan sisäisiä tuntoja tutkiessa ja kamalia esteitä voittaessa, jotta homma voitiin lopettaa suuren katosvuoteen verhojen taakse. Auts.

Romanttisia kirjoja ja oikeasti ihania rakkaustarinoita on tietyssä mielentilassa ihanaa lukea, mutta barbaracartlandeja ei voi laskea ihaniin rakkaustarinoihin. Sinänsä tylsä juttu, että kyseisen tädin piti kirjoittaa tuollaista huttua, elämäkertansa mukaan mummeli ehti mukaan moneen, varsin radikaaliinkin, juttuun. Ehkä hän ovelana liikenaisena arveli makean myyvän suolaista paremmin.

Sen ihananimisen, mutta juoneltaan hirveän kirjan nimeä en kuolemaksenikaan muista, mutta kun sillä oli niin oikeasti kaunis nimi, piti se lukea. Tämä ei ole puolustelua - minä rakastan lukea niin "hyvää" kuin "huonoakin" kirjallisuutta. Lainausmerkit siksi, että minua ärsyttää kirjallisuuden määrittely ja kanonisointi.

Mikä sitten on "hyvää" kirjallisuutta? Tutisevapartaiset (ainakin henkisesti) sedät ovat laahanneet muutaman tutisevapartaisen ja vakavan sedän kansakunnan kaapin päälle pölyttymään ja unohtaneet naissukupuolen lisäksi ihan yleisesti ne, joiden naama, poliittinen suuntautuminen, elämä, aiheet tai kustantaja eivät miellyttäneet.

Mielenkiintoista on, että nuorempi kulttuurintutkijapolvi on penkonut vanhoja arkistoja ja löytänyt sieltä unohtuneita naiskirjailijoita, työveäenkirjailijoita ja kirjailijoita, jotka kirjoittivat jatkokertomuksia ja novelleja lehtiin.

On paljon kirjoja, joiden nimi ja sisältö ovat yhtä koukuttavia. Ehkä suurin suosikkini tällä saralla on Eeva-Liisan Mannerin upea Poltettu oranssi.