Valoa ja varjoa

Valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se ikonisoi monen ilmiön ja asian. Se valehtelee tarvittaessa enemmän kuin tuhat sanaa. Se tallentaa muistoja ja tunnetiloja. Sen sävyt, valot ja varjot jäävät mieleen.

Rakastan vanhoja mustavalkoisia valokuvia. Niissä on jotain taianomaista. Siksi hurmaannuinkin Sally Mannin näyttelystä Tennispalatsissa. Hän kuvaa vanhoilla mustavalkokameroilla ja –tekniikoilla. Hänen paljon puhutut lapsikuvansa olivat upeita, mutta silti minuun vetosivat eniten hänen maisemakuvansa. Hän on asunut koko ikänsä Yhdysvaltojen syvässä etelässä ja on kuvannut paljon vanhoja sisällissodanaikaisia taistelupaikkoja ja etelävaltioille luonteenomaisia maisemia. Olisin voinut viipyä näyttelyssä iäisyyden.

Eräs maisemakuva jäi kummittelemaan mieleeni. Se muistutti kovasti eräästä lapsuuteni suosikkisadusta, jossa olennaista ei ollut minkään paratiisin löytäminen vaan jännittävä matka lumottua polkua pitkin. Se polkui saattoi alkaa mistä tahansa ja sen varrelta löysi osan elämän tarkoitusta.

Mikä se satu oli? Sitä ei ole enää olemassa kuin muistoissa. Isoäitini kertoi sitä, se oli luultavasti jonkinlainen hybridi raamatunkertomuksista ja vanhoista saduista. Kauniisti opettavainen siinä mielessä, että jos etsii jotain liikaa, unohtaa nauttia matkasta.