Arki on arkea, muillakin...

Torkuin kaoottisen työpäivän jälkeen junassa muodon vuoksi penkiltä löytynyttä iltapäivälehteä pidellen, kun väliasemalta pölähti lauma pari-kolmikymppisiä naisia istumaan samaan penkkipariin.

"Se muija ei tiedä mitään elämästä. Sen arki on niin helppoo. Se vaan keikistelee täydessä meikissä yhdeksän jälkeen lähimpään kahvilaan, kaivaa läppärin esiin, ottaa sen edessä pari ig-kuvaa ja naputtelee loppupäivän jotain saatanan blogia lattelasi käden ulottuvilla. Sitten se menee illalla johonkin wine tastingiin, jossa on ilmaset ruuat. Kotona se tyrkkii kuvia tuuttiin ja nuolee vähän tapahtumajärjestäjän persettä blogissaan, jotta saa seuraavan kutsun. Mikä kermaperse!"

Kateuden aiheena oli ilmeisesti jossakin koulun tapahtumassa esiintynyt blogisti, jonka elämä oli herättänyt nuorissa naisissa vilpitöntä kateutta. Kutsut "hienoihin" ja ilmaisiin tapahtumiin, taiten otetut valokuvat ja tyylikäs puhuja olivat ilmeisesti saaneet kateuden nousemaan.

Maaret Kallio kirjoitti taannoin Hesarissa siitä, miten arki on todellinen extreme-laji ja miten ihmisten tulisi tajuta arjen arvo. Ja se, että suurin osa elämästä on arkea, ei juhlaa.

Toisen ihmisen arjen kadehtiminen on sinällään hyvin inhimillistä varsinkin, jos toisen arki näyttäytyy juhlana. Helppona, kepeän pirskahtelevana ja pehmeän pumpulisena. Jo pelkästään se, että jonkun ei tarvitse käydä aamupainia lapsen kanssa ja raahata karjuvaa kersaa tarhaan läpi kuran ja tuiskun tarkoittaa toiselle luksusta.

Kun ryömin nelivedolla ylös sängystä aamukuudelta taas yhden huonosti nukutun yön jälkeen ja tuijotan peilistä Vorkutan kaivoksia muistuttavia mustia silmäkuoppia ja juoksen reilua puolta tuntia myöhemmin bussin perässä kadulla, kadehdin sydämeni pohjasta jokaista onnellista, joka nukkuu edelleen ja joka voi itse vaikuttaa työaikoihinsa. Kun lounas jää taas kerran kiireen vuoksi väliin tai on kahdessa minuutissa suuhun survottu banaani ja kaksi lusikallista viiliä, kadehdin kaikkia, jotka voivat syödä ruokansa kiireettömässä ympäristössä ja nauttia ruokailustaan. Kun asiakasnuoriso käyttäytyy taas kerran niin arvaamattomasti, että kaikki suunnitelmat ja aikataulut menevät uusiksi, kahdehdin jokaista, jonka työhön ei kuulu luontaisetuna alatyylistä kielenkäyttöä, epäasiallista kommentointia ja oman pahan olon kaatamista toisen niskaan. Kun selvitän näitä sotkuja, kadehdin kaikkia niitä, joilla on vilpitön usko siihen, että Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, jossa eriarvoistuminen on vain pienen piirin ongelma.

Kateuteni kompastuu kuitenkin nopeasti kylmään tosiasiaperspektiiviin. Minulla on työtä, josta maksetaan kaikesta huolimatta sellaista palkkaa, että sillä pärjää Helsingissä yksinasuvakin ilman lisätyötä. Palkkani pamahtaa tilille säännöllisesti ja sen oikeasta maksuajasta ei tarvitse huolehtia. (Palkkanauha tosin pitää tarkastaa huolella joka kerta.) Työni sijoittuu enimmäkseen päiväsaikaan (paperitöitä yösydännä kuitenkaan unohtamatta) ja sitä saa tehdä kohtuullisen turvallisessa ympäristössä. Työssäni on mahdollisuus vaikuttaa konkreettisesti monen nuoren tulevaisuuteen. Työni vuoksi minulla ei ole mitään illuusioita tästä maailmasta, mutta kaikesta huolimatta ihmisten hyvyyteen jaksaa uskoa.

Arjessa on kaikilla sellaisia asioita, joihin voin itse vaikuttaa. Niin vain ei aina jaksa tai tajua tehdä. Miten helposti urautuukaan tiettyihin toimintatapoihin - eikäi osaa edes ajatella, miten pienellä muutoksella arkeensa saisi kultareunaa.

Oman arkeni suurin ongelma on työstressi ja sen negatiiviset vaikutukset omaan elämään. Suurin ongelma on se, ettei omiin aikatauluihinsa pysty arjessa juurikaan vaikuttamaan. Kadehdin eniten mahdollisuutta suunnitella ja aikatauluttaa itse oma työskentelynsä.

Lisäksi ihmettelen - en kadehdi - seuraavaa: Miten toimistoduunissa toisilla ihmisillä on aikaa ja mahdollisuutta roikkua koko työpäivä somessa? Osa tuttavista tuntuu viettävän koko päivän Twitterissä ja Facessa väitellen täysin triviaaleista asioista tuntikausia. (Kukaan heistä ei tee sellaista PR-työtä, johon somevaikuttaminen kuuluisi.) Keskustelimme aiheesta muutaman työkaverin kanssa survoessamme epäesteettisen nopeasti sitä aiemmin mainittua banaania, viiliä tai omenaa poskeen. Työkaveri sanoi, että hän on tuttavapiirissään se, "jonka Face-vastauksia joutuu aina odottamaan ainakin pari tuntia." Pari tuntia. Wow. "Jos mulla on kaks minsaa aikaa, menen todennäköisemmin vessaan kuin someen", työkaveri huikkasi ja pinkaisi naistenhuoneen kautta kohti seuraavaa haastetta. Arjen pienet valinnat...