Snif...

Siivoilin iltayöstä sekalaisia kirjeitä sisältävää laatikkoani, jonka ansiosta unet jäivätkin lopulta kovin vähälle.

Olen aina rakastanut kirjeiden kirjoittamista. Kun asuin pari vuotta sitten ulkomailla, kirjoitin valtavasti. Sain monet ystäväni innostumaan paperista ja kynästä uudelleen. Oli/on niin ihanaa tulla kotiin ja löytää kasa kirjeitä eteismatolta. Sähköposti on kovin kliininen kirjeeseen verrattuna. Hygieeninen, suorastaan.

Kirjeitä oli paljon; ulkomaisilta kirjekavereilta, luokkakavereilta, sukulaisilta. Oli monenlaista kirjevihkoa ja muuta. Nauroin kippurassa, niiskutin vedet silmissä, muistin unohdettuja asioita ja ihmisiä.

Osan kirjeistä olin arkistoinut erilleen muista, hassuun pahviseen kirjekuoreen, sitonut vielä dekadentilla violetilla silkkinauhalla. Muistin heti, että kirjeet olivat suurelta ensirakkaudeltani. Kirjoitimme toisillemme lähes joka päivä reilun vuoden ajan. Mietin hetken, luenko kirjeitä. Avasin kuoren ja nauhan ja kasasin lattialle kymmenien kirjeiden paljouden.

Oli järisyttävää palata ajassa melkein viisitoista vuotta taaksepäin. Näin itseni kirjoittamassa useita sivuja pitkiä sepustuksiani koulutunneilla, välitunneilla, junassa, kotona omassa huoneessani, lentokoneessa, koskilla, kahvilassa, kaikkialla. Niiskutin, luin ja nauroin. Tuli aivan mieletön ikävä sitä mustavalkoista ehdottomuutta, raivoa ja draivia; vakaata uskoa siihen, että maailma on valloitettavissa, rakkaus on ikuista ja elämän vuoristorata hauskaa. Kunpa voisi edellen uskoa siihen.

Kaivoin esille kynän ja paperia. Mietin hetken ja aloin kirjoittaa ensirakkaudelleni, jonka kanssa olen nykyään, pitkän tauon jälkeen, kaverillisissa väleissä. Kirjeestä tuli viisi sivua pitkä. Suljin sen, liimasin postimerkin ja lähetin sen hänen vanhempiensa osoitteeseen. Sieltä se löytää tiensä perille, kuten aina ennenkin.

Pudotin nyt aamulla kirjeen postilaatikkoon. Onneksi osa menneisyyttä on luonani edelleen.