Where shade once was

Totuuden hierominen vasten toisen kasvoja on harvoin nautinnollista, jos koskaan. En ole ihmisiä, jotka kokevat sadistista tyydystystä toisten ihmisten nöyryyttämisestä. Totuuden hieromisen sijasta joutuu yleensä vääntämään rautalankaa solmuille, jotka haastavat materiaalin luonteen.

Kuka on se, joka määrää totuuden?
Kuka on se, joka on joustanut?
Kuka on se, joka on vaatinut mahdotonta?
Kuka on se, jonka puheen ja toiminnan ristiriita on melkoinen?
Kuka on se, jonka loputkin yöunet ovat kadonneet jonnekin mustaan aukkoon?

Kuka on se, joka pohtii, miten paljon rakkautta, kunnioitusta ja luottamusta saa tuhottua lyhyessä ajassa olemalla itsekäs, ajattelematon - ja sairas. Niin sairas.

Kuinka paljon sen, joka ei (ilmeisesti) ole sairas, pitää kestää ja ymmärtää?

Kuinka se on aina niin, että ns. tiedostava mies käyttäytyy samaan tapaan kuin misogyniusti - tarjoamalla vain oman tapansa toimia. Sen, joka on universaali totuus, koska miehen sana on sellainen. Sen, joka ei neuvottele ja keskustele. Ja se, joka tulee myöhemmin itkemään perään ja selittelemään ongelmiaan sairaudella. Kun ei vaan pysty.

MInun totuuteni ei ole kaunis.
Ja on luultavasti liikaa.
Se tulee silti ulos.
Tämä nainen ei vaikene seurakunnassa.