Turn Loose the Swans

Sille on aina paikkansa. Terävä tuikkaus kylkiluiden väliin. Pieni toteamus sopivassa seurassa. Huomautus. Kommentti kuin ohimennen. Tietyntyyppinen huomio viestiketjussa. Syyttävä viesti.

Taas on sen aika.
"Minun on kyllä nyt pakko sanoa, kun itse et ymmärrä..." "On ikävä huomauttaa, mutta..."
"Minua kyllä nyt ihmetyttää, miten..."
Vastaan neutraalisti selventäen pointtini, tarvittaessa pahoitellen mahdollista väärinymmärrystä. Näissä tapauksissa on aivan turha yrittää mitään muuta. Kun menen huomenna töihin, saan kuunnella tarkoituksellista "selän takana puhumista" ja lisäläksytystä, jotta varmasti ymmärrän olevani jälleen väärässä. Asiaan palataan jokusen kerran sopivassa tilanteessa.

En oikeasti jaksa välittää tai vaivata päätäni muiden ongelmilla. Silti harmittaa, etten osaa pudistaa kommentteja olaltani kuin irtohiuksia. Jään mielessäni selvittämään olematonta takkua ja pahoitan kuitenkin mieleni. En silti halua suoda näille ns. pakko sanoa -ihmisille sitä iloa, että näyttäisin mitään reaktioita. Pysyn neutraalina, käytöksestäni ei huomaa mitään.

Ne, joiden on pakko sanoa ovat oma ihmistyyppinsä, joita riittää joka notkoon, saareen ja kahvihuoneeseen. Itse toivon, etten koskaan päädy ihmiseksi, jonka pitää purkaa oma turhautumisensa muihin ilman mitään varsinaista syytä. Ja sitten kun ottaa pannuun, osaan pitää suuni kiinni ja käydä vaikka pesemässä kahvinkeittimen kannun keittiössä käytävän päässä - sanomatta ensin sopivasti, että on kyllä ikävä huomauttaa, kun kukaan ei pese tätät kannua koskaan (ihmiselle, joka ei juo kahvia).

Kun joutuu omassa työssään kestämään monenlaista rimanalitusta niin käytöksen kuin muunkin toiminnan osalta - ja sitä scheissea nyt on työn puolesta pakko kestää - saa jatkuvasti huomata olevansa samantyyppisten asioiden suhteen äärettömän kärsimätön ja huonopinnainen työn ulkopuolella.

Minulla on useita asioita, joita en suostu tekemään vapaa-ajallani. Välttelen tiettyjä tilanteita ja paikkoja, koska en halua kahlata samassa suossa kuin työssäni. Vaikka teen työtäni enimmäkseen nuorten parissa, näen kyllä tasan tarkkaan, mistä suurin osa käytösmalleista tulee.

Saan välillä kuulla paheksuntaa kieltäydyttyäni tietyistä asioista, koska työni vuoksi ne eivät ole enää hauskoja. Silloin tulee aina mieleen asia, jota yrittää itselleen muistuttaa: meistä kukaan ei tiedä juuri mitään muiden ihmisten elämästä, siksipä on turha yrittää arvottaa muiden elämää. Jokainen meistä siihen kuitenkin syyllistyy.

Minua ärsyttää se, miten helposti nykyään ärsyynnyn asioista. Suurin syy on jatkuva univelka ja jonkin verran turhautuminen asioihin, joille ei vain voi mitään. Yhtä lailla on pakko myöntää, että omassa kuplassa eläessään toleranssi sen kuplan ulkopuolisille asioille huonontuu jatkuvasti. Siksi sitä hokee monta kertaa päivässä itselleen, että relax vaan, toisten tyhmyys ei ole mun syytä. Samaan aikaan potee huonoa omatuntoa siitä, että pitää jotakuta väsykiukkupäissään retardina varsin pikkumaisten asioiden vuoksi.

Oma työ kehittää usein persoonan parhaita ja pahimpia puolia. Työn kiireen ja tehokkuuspakon piiskaamaana minun on pakko tehdä asioita samanaikaisesti ja nopeasti. Siksi olen se tyyppi, joka ei kestä hitaasti käveleviä ihmisiä (Miksi niitä aina kävelee sellaisessa rintamassa, ettei ohi pääse?), tehotonta palvelua oletusarvoisesti pikaisen palvelun tilanteissa (pahan aamun lattejono), jatkuvaa myöhästelyä ja virastojen tapaa pompotella ihmisiä luukulta toiselle. Hyvänä puolena tosin on oppinut pitämään pokkansa - paitsi joskus huomaamatta tulee valutettua kasvoille sellainen ikiroudan kylmyyden kanssa kilpaileva jääpuikkoilme, joka yleensä nopeuttaa palvelua. Huonona puolena saa taas huonon omatunnon ja pohdittavaa sen suhteen, josko tässä olisi oman Dorian Grayn muotokuvamuunnelma meneillään.

Istuin jälleen kerran työmatkajunassa täysvaltaisessa koomassa. Aivokäyrä taisi olla suorahko viiva ja fyysinen olo muistuttu limaista etanaa. Nojasin päätäni junan istuimeen ja yritin olla ajattelematta, kuka oli lepuuttanut likaista päätään siinä ennen minua.

Aloin jostain syystä kiinnittää huomiota kulmittain istuvan nuoren naisen itkuntuoksuiseen avautumis-tilitys-purkaukseen, joka peittyi välillä tehokkaasti viereisen penkin osa-aikadeekujen pölinään.

Nuori nainen oli laittautunut ja pukeutunut muodikkaasti ja mietitysti. Vaaleat hiukset olivat luonnolisenväriset ja juuri oikealla tavalla huolitellut. Yllä oli pehmeänruskea vintage-mokkatakki ja juuri oikeanlainen valkoinen pusero. Farkkujen lahkeet oli kääritty, nilkkurit olivat jakun kanssa samansävyiset. Sylissä oli Kånken. Hän puhui ahdistuneesti puhelimeen jonkun, oletettavasti äidin, kanssa. Äiti tuntui rauhoittelevan nuorta naista, jonka tentti oli "varmasti mennyt pieleen", vaikka äiti oli vakuuttanut sen menevän hyvin. Seurasin keskustelua kasvavan hämmennyksen vallassa; nainen oli noin 25-vuotias, mutta tuhersi samanlaista äitipuheluitkua kuin kymmenen vuotta nuoremmat. Kun äiti oli saanut tyttärensä rauhoittumaan, tämä niiskutteli hetken, kunnes soitti ystävättärelleen ja valitti sitä, miten elämä tuntui tyhjältä ja tylsältä. Sitten ystävykset alkoivat ruotia juhlia, joiden oli pitänyt olla vuosisadan juttu, mutta jotka olivatkin olleet ihan tavalliset perusbileet.

Päättelin todellakin päässeeni turvalliseen täti-ikävaiheeseen, koska seurasin keskustelua asioista mitään tajuamatta. Sitten muistin jokunen päivä sitten ystäväni suositteleman ja alun osalta pikaisesti vilkaisemani parin vuoden takaisen artikkelin, jossa amerikkalaisterapeutti pohti pari- ja kolmekymppisten ahdistusta - sellaista, jolle ei ole mitään näkyvää syytä. Näillä nuorilla aikuisilla kun on kaikki hyvin - ihanat vanhemmat ja sisarukset, hyvä koulutus/työ, ystäviä, harrastuksia, varallisuutta. Jokin vain puuttuu. Sen vuoksi terapiaan on hakeuduttu - kun kaikesta hyvästä huolimatta olo on ankea ja mieli paha.

Luin amerikkalaisartikkelia jatkojunassani ja nyökyttelin itsekseni. Tunnistin monet artikkelin pohdinnat työstäni ja joidenkin tuttavieni elämästä. Artikkeli pohti kiihkottomasti, josko loputon kannustus ja pettymysten välttelyyn keskittyvä "kannustava ja rakentava" kasvatus onkin tehnyt ihmismielelelle hallaa. Kun lapsi kuulee jatkuvasti olevansa upea, täydellinen ja ainutlaatuinen, hän alkaa pitää itseään sellaisena, mikä on sinänsä hyvä asia. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin huomaakin, että muut lapset menevät jossakin asiassa ohi. Lapsi alkaa kyseenalaista kannustuksen rehellisyyttä ja vanhempien rauhoittavaa selitystä ("Olet-vain-eri-tavalla-hyvä"). Samaan tapaan pienet ja isot pettymykset, joita ihan kenelle tahansa tulee ihan millaisesti curling-kasvatuksesta huolimatta, alkavat tuntua suurilta, koska pettymyksiin ei ole jo lapsuudessa totuttu. Moni "amazing person" tuntee olevansa huijari, jonka elämä ei ole aina onnellista. "Olen onnellinen, mutta en ole niin onnellinen kuin ANSAITSISIN olla."

Tajusin, että omassa elämässäni - yhtäläisyyksistä huolimatta - ei ole ollut samanlaisia ongelmia. Olen saanut rakastavista vanhemmista ja turvallisista lähtökohdista huolimatta ottaa ihan tarpeeksi yhteen heidän kanssaan ja taistella muutenkin omasta paikastani maailmasta. Vaikka olen usein pitänyt itseäni helpolla päässeenä ja jonkin verran pumpulissa kasvaneena, en ole koskaan ollut mitään niin erikoista ja upeaa, että olisin pitänyt mitään itsestäänselvyytenä. Elämä on takonut oppiläksyjään melkoisella rumputulella lapsesta asti. Samaan tapaan minua on aina opetettu arvostamaan arkea ja juhlaa - ja kun on itse ollut heikossa työllisyystilanteessa ihan tarpeeksi, univelkaista arkea osaa todellakin arvostaa. Se tarkoittaa perusturvallisuutta - työtä ja rahaa. Välillä työ on parasta maailmassa, välillä lapioidaan silkkaa paskaa kämmenet ruvella.

Tajusin myös, että olen myös saanut itsenäistyä rauhassa - minua ei potkittu kotoa pois ja tai pidetty siellä väkisin. Luin hämmentyneenä amerikkalaisen helikopterivanhemmuuden ilmentymistä ja ajattelin tahtomattani erään asiakkaani äitiä ja isoäitiä ja näiden kirjelmöintiä patalaiskan nuoren mielen puolesta. Samainen kaksikko - varmasti ihan puhtaasta rakkaudesta - pyrki tasoittamaan kaverin tietä niin paljon, että tämä oli lopettanut varmasti itsenäisen ajattelunkin. Jos asia ei toiminut hänen haluamallaan tavalla, hän soitti äidille. Ja äiti hoiti kaiken. Mietin, mitähän oma mutsini olisi sanonut, jos olisin vinennyt hänelle sanoista asioista. Varmaan pistänyt ajamaan nurmikon tai luomaan lumet pihalta.

Kenenkään työ ja elämä ei ole jatkuvia huippuhetkiä. Kukaan ei ole niin mahtava, että on kaikessa voittaja. Kenenkään puolesta ei voi elää elämäänsä. Kaikkien on jossain vaiheessa opittava seisomaan omilla jaloillaan. Kaikki bileet loppuvat joskus, arki alkaa. Myös arjessa on kultareunansa - ne on vain osattava ja haluttava löytää. Arki on taitolaji, paljon juhlaa vaativampi.

Olipas taas vaalit. Vaalimainosten mukaan Arkadianmäelle oli tyrkyllä kaikenlaista porukkaa, pääasiassa rikkinäistä Suomea korjaavaa järki-, tunne-, kokemus- ja perinneosaamista. Vaalimainosten äärellä tuli maanlaajuinen päänsärky. Voi taivas, mitä lupauksia ja porukkaa. Tutustuin - kiitos opiskelualani - puolueiden vaalilupauksiin ja ehdokkaisiin jälleen lähes nihilistisellä pakkomielteellä. Puheenjohtajatentin parasta antia oli hidastettu baarijankkaus. Työmatkalla sai väistellä vaalirojun jakajia parhaansa mukaan. Kun käy äänestämässä ennakkoäänestyksen ensimmäisenä päivänä, tekisi mieli karjua jokaiselle lähestyvälle lappusia tyrkyttävälle junan (siis äänen) menneen jo.

Asun Helsingin kantakaupungissa. Se näyttää tarkoittavan joillekin automaattisesti "oikeasta elämästä vieraantunutta" (erään muualla asuvan tuttavan määritelmä Helsingin äänestystuloksesta - kuplaan kuuluu tyypin mukaan myös Sampo Terho...) punasiniviherkuplaa. Olen ilmeisesti siis shampanjakokkari, punaviinivassari, luomusoijareilukauppalattevihreä tai salaisesti rapujuhliva är-koo-pee. Huokaus. Eikö tämänkaltaisen puheen juna mennyt jo?

Asun yksin vuokralla, käytän julkisia ja fillaria, ostan kulttuurielämyksiä ja palveluita mieluummin kuin tavaroita, en halua lapsia, yritän tehdä eettisesti kestäviä valintoja ja kannatan tasa-arvoista avioliittolakia.

Teen kaikkea muuta kuin mediaseksikästä työtä nuorten parissa ja omaan hyvin kriittisen suhtautumiseen suomalaiseen nykytodellisuuteen.

Olen myös kotoisin maalta. Sieltä, missä porukka ajoi (ja ajaa) pillurallia traktoreilla (nykyään myös mopoautoilla), peurakolarit ovat arkipäivää, peltoaukeat elävät vuodenaikojen mukaan, syrjäkylien talot tyhjenevät, Hankkijan lippis ei ole ironinen statement, taajamakeskustat köyhtyvät keskustojen laitamille nousevien markettien vuoksi, palvelut siirtyvät kuntaliitoksissa kauemmas, edullisia asuntoja on tarjolla, asunnonmyynti on tappiollista, paikallispolitiikkasuhmurointi kuuluu kuvaan, kuntaliitokset onnistuvat vaihtelevasti ja rasittavat kuntien taloutta suojatyöpaikkojen muodossa, puimurit tukkivat syksyisin tiet ja satonäkymät vuorottelevat kesäisin pesäpallon kanssa kuulumisten vaihdossa.

Vuokra-auton ikkunasta aukeaa ajomatkalla kotiseuduille se Suomi, joka ei koskaan ole ollut niin yhtenäinen kuin halutaan uskoa. Suomessa on aina puhuttu eri kieliä ja murteita, uskottu eri uskontojen ja katsomusten jumaliin (tai oltu uskomatta), eletty erilaisissa perhemuodoissa ja taloissa, hankittu viljelysmaata eri tavoin, harjoitettu alueellisia elinkeinoja, lähdetty muualle työn tai ideologian perässä, hyväksytty tai tuomittu vaihtelevasti erilaisuus - ja kuuluttu tai oltu kuulumatta hallinnollisesti samojen vallan merkkien alle.

Ei ole olemassa yhtä oikeaa Minun Suomeani. Ei ole mitään syytä harrastaa populismia ja tuomita helsinkiläisiä elämästä vieraantuneiksi tai maakuntien ihmisiä mistään tietämättömiksi junteiksi. Kummassakin porukassa on vajakkinsa ja helmensä. On niitä omassa kuplassaan eläviä itsetehostajia, joiden kotimaanmatkailu tarkoittaa Ruisrockia ja joiden mielestä suomalaisuus on niin junttia. On niitä, jotka eivät uskalla lähteä omasta ympäristöstään mihinkään, koska tutut ympyrät ovat turvalliset ja telkkarissakin miehet pussaavat toisiaan.

Osmo Soininvaara kirjoitti blogissaan aiheellisesta huolestaan mahdollisen oikeistohallituksen toimista ympäristö- ja aluepolitiikan saralla. Maalaisliitto on tehnyt tuskaisaa matkaansa maalta kaupunkiin samaa tahtia tyhjenevien kylien kanssa. Yleispuolue, jollaisena Suomen Keskusta nykyään haluaa profiloitua, ei voi ajaa pelkästään maakuntien tai maalaisteollisuuden etua. Talvivaara on pelottava esimerkki mille tahansa valtaapitävälle siitä, mitä peruuttamatonta tapahtuu, kun voitontavoittelu ja poliittinen suhmurointi vie voiton. Mikä puolue Sipilän kelkkaan lähteekään saa myös huomata, että suurimmassa osassa puolueita edustajien arvopohja on hyvin laaja. On myös haastavaa yhdistää talousveturin (Helsinki) etenemisen varmistaminen ja pienempien paikkakuntien elinvoimaisuuden tukeminen.

Millaiset ovat sitten tulevan hallituksen arvot? Millaisiin raameihin puoluejohtajat ja eduskuntaryhmien puheenjohtajat ryhmänsä piiskaavat? Mahtuvatko kaikki poliittiset konkarit samoihin huoneisiin? Miten reagoivat perinteinen media ja sosiaalinen media?

Ja millainen on Suomen kuva ulkomaille? Mitä ne meistä mahtaakaan ajatella? Vaikka Sipila ei sitä myönnä, hänen on sekin otettava huomioon.

Kaunis aamupäivä, siispä pyörä alle ja tapaamaan kaveria Laruun! Laahaan pyörän kellarista, tarkastan renkaat, kiristän kypärän lenksun ja suuntaan pihalta pyörätielle. Kevät tuoksuu, ihanaa!

Kun kiidän Kurvista Hakaniemeen Hämeentietä, huomaan olevani suurin piirtein ainoa kadulla fillaroiva. Kummankin puolen jalkakäytävällä kyllä painellaan fixillä ja perinteisellä kuulokkeet korvilla niin, ettei kukaan jalankulkija ole turvassa - niistä luokattomasti ja enimmäkseen luvattomasti parkkeeratuista autoista ei ole niin väliä. Hakaniemessä samat tyypit ajavat päin kaikki punaisia valoja, puikkelehtivat muusta liikenteestä välittämättä ja kiihdyttävät torille ja kauppojen puolelle. Luovin bussien seasta kohti Pitkäsiltaa ja katson fixiohjuksia lasten, turistien, dokujen ja vaalimainosjakajien seassa.

Kaisaniemen puistosta talutan pyörän raiteiden alta välttääkseni aseman liikennehärdellin. Tunneli on myös pyöräilijöiden kiihdytyspaikka, mikä on melkoinen yllätys. Kun pääsen Baanalle, olen helpottunut. Matka Lauttasaareen sujuu pyöräteitä pitkin sujuvasti.

*

Huokasin kaverilleni kahvilan terassilla idioottifillaristien pilaavan kaikkien pyöräilyä rakastavien maineen, ja hän nyökkäili synkästi. Ympäri vuoden työmatkafillarointia harrastavana hän manaa huonosti hoidettuja pyöräteitä ja sulaa kaupunkitason typeryyttä monien asioiden hoitamisessa. Pyöräily kun olisi ekologista, hyvää kansaterveydelle ja monin pienin keinoin helpotettavissa. Samaan aikaan hän on täysin kyllästynyt siihen, miten ikävän iso osa fillareisteista ei välitä pätkääkään liikennesäännöistä.

"Tyypillinen idioottifillarista on 20-30-vuotias "henkisesti kalliolainen", joka "fiilistelee", "cruisailee" ja etenee kolme tyypin rintamassa jalkakäytävällä kohti Stidilän hipstahelvettiä ja on sitä mieltä, että kun hän itse tykkää tehdä noin, se on ihan ookoo. Ja fillarointi on niin ihanan boheemia ja kaupunkilaista", hän huokasi ja kertoi, ettei kaipaa enää vanhojen kotiseutujensa tätä ilmiötä.

"Toinen idioottifillaristi menee sillä fixillään tuhatta ja sataa ihan missä tahansa, on se sitten jalkakäytävä, ajotie tai Länsiväylä. Tyyppi ei ajattele mitään, menee vain kamikazeohjuksena vaarantaen itsensä ja muut. Mä säälin erityisesti bussikuskeja, joiden eteen näitä ampuu koko ajan", vastuullinen fillaristi totesi ja osoitti päin punaisia suhahtanutta ruutupaitaa, joka oli kolaroida mummon kanssa.

Olen itse hyvinkin samaa mieltä intohimoisen pyöräilyn puolestapuhujan kanssa. Olen usein syyttänyt jalkakäytäväfillaristeja typeryyden (Kaveripiirini määritelmä tietynlaisille vajakeille: "Se on sellainen tyyppi, joka pyöräilee jalkakäytävällä.") lisäksi puutteellisista pyöräilytaidoista. Kun on itse ajanut koko fillarointi-ikänsä kaverien kanssa isojen teiden varsia ja tottunut kisaamaan samaa tahtia liikenteen kanssa, ei tulisi mieleenkään ajaa jalkakäytävällä.

Mäkelänkadulle ja Hämeentielle pitäisi todellakin saada pyöräkaista, ainakin Hämeentiellä Torkkelinmäen puolella olisi tilaa. Se ei silti ratkaisisi kaikkia ongelmia, porukka ajaisi silti molemmilla puolilla. Väinö Tannerin kentän vieressä olevilla bussipysäkeillä on nytkin todella vähän tilaa, mutta siitäkin moni ajaa fillarilla läpi bussimatkustajista välittämättä. En kyllä ymmärrä, kuka haluaa ajaa parkissa olevien autojen, rakennustelineiden, katumainosten, jalankulkijoiden ja lastiaan purkavien kuormurien seassa - mutta en minä sääntönipona ymmärrä montaa muutakaan asiaan.

Haluaisin omata yhtä kovan pokan kuin se vanhempi rouvashenkilö, joka viime kesänä tajautti jalkakäytävällä ajanutta suittua pukumiestä väskyllään selkään ja huusi: "Hanki kersa apupyörät, jos ajat kakaroiden säännöillä." Tyyppi jatkoi matkaansa naama tomaatinpunaisena - ja minä sain taas yhden syyn lisää fanittaa vanhempia naisia.

... ja MÄ olen AINUTLAATUINEN.

Hei, SÄ. Kaikki ihmiset ovat ainutlaatuisia. Et ainoastaan sinä.

Sosiaalinen media on me-myself-I-minä-minän ykkösareena, jossa oman elämänsä saa levitettyä rajoituksin tai rajoituksetta koko maailman - tai ainakin tuttaviensa - silmien eteen. Yhteys kavereihin tai samanhenkisiin ihmisiin on hyvä juttu, kevennys työpäivään tai mahdollisuus ylläpitää yhteyttä vaikka maailman toiselta laidalta, mutta samaan aikaan tietyntyyppiset ihmiset onnistuvat korostamaan persoonassaan niitä piirteitä, joita kuka tahansa kyökki-, kapakka tai lattepsykologi kutsuu narsistisiksi.

Nuoriso on siirtynyt Ig:n pariin, vielä nuoremmat Askiin tai Snapchatiin, julkkikset Ig:n lisäksi Twitteriin ja (varhais)keski-ikäiset Faceen. Kaikissa näissä törmää tyyppiin, jonka käytöstä voi rumasti sanoen kutsua huomiohuoraamiseksi - samaan aikaan tuntuu ilkeältä käyttää näin raflaavaa nimitystä, mutta...

...asiassa on kyse juuri tästä. Jokainen, jolla on pakonomaisesti sosiaalista mediaa päivittävä tuttava, tietää tilanteen ikävyyden. Infoähkyja jakoähky ovat kevyttä kamaa siihen verrattuna, ettei tuttavasta koskaan tiedä, mitä hän jakaa sosiaalisessa mediassa. Kaiken jakava ihminen kun ei välttämättä osaa ottaa huomioon muiden ihmisten rajoja eikä ymmärrä, miksi joku toinen haluaa pitää matalaa profiiliä esimerkiksi juhlinnasta, tuttavistaan tai mielipiteistään. Kaikki eivät halua kertoa olevansa elämää pahemmissa tauluissa Steissillä lauantaiaamuna kello kolme ja juuri oksentaneensa poliisin kengille.

Istuin jälleen töistä tullessani junassa ja luin padilta lehteä. Vilkaisin ohimennen Facen nähdäkseni, ehtiikö kaupungissa vieraileva tuttava sittenkin iltateelle. Edellinen sosiaaliseen mediaan ehtinyt vierailu oli ollut matkalla töihin, useita tunteja aikaisemmin. Pari sarjapäivittäjää oli lähettänyt tilitysviestejä aamupäivällä ja yksi käynyt jo huomauttamassa vastauden kuulumattomuudesta + ihmetellyt, miksen ole käynyt kommentoimassa hänen päivityksiään. Huomasin jälleen ärsyyntyväni siitä, millaisena ystävän rooli näyttäytyy minä-minäilijälle: ystävä on taputtaja, jonka tehtävänä on kumarrella toisen elämälle ja tavallaan legitimoida sen täydellisyys. Oikea ystävyys tosin on jotain aivan muuta.

Olen tullut siihen tulokseen, että olen liian tylsä, ruma, estoinen, väsynyt, rajoittunut ja vanhanaikainen tyyppi, koska en ole antamassa tavallisesta ja kivasta elämästäni sellaista kuvaa, että se olisi maailman ihmeellisintä. Puhelimen ruudun läpi suodatettu elämä ei koskaan ole yhtä ihanaa kuin oikea ja todellinen. Sen kautta ei voi tuntea tuulta, sadetta, lämpöä tai viileyttä. Siitä puuttu kosketus, oikea kosketus.

Vihaan konfrontaatiota. Turhaa konfrontaatiota. Sellaista on elämä tulvillaan. Turhaa draamaa.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että asioista ollaan eri mieltä tai niistä pitää keskustella. Perusteltu argumentointi ja keskustelukumppania kunnioittava asiapohjainen eri mieltä oleminen ovat elämän suola. Hyvää asia-argumentointia on nautinnollista seurata - ja älyllisesti stimuloivaa analysoida. Retoriset taidot yhdistettynä asiaosaamiseen ja hyvään huumoriin ovat todellinen killeriyhdistelmä - ja suomalaisessa julkisessa keskustelussa ikävän harvinainen herkku.

Suomalaisia pidetään asiakeskeisinä, ja jenkkityylistä hyvää puhe- ja väittelytaitoa on pidetty täällä jotenkin lipevänä ja myyntimiesmäisenä. Meillä olisi kuitenkin paljon opittavaa angloamerikkalaisesta puhetaidon arvostamisesta. Okei, sanoma ei saa jäädä esiintymisen varjoon, mutta kuulijan turruttaminen monotoniseen jankkaamiseen ei ole suotavaa sekään.

Minusta aikuisten pitäisi kyetä puhumaan asioista asiallisesti ja rauhallisesti - ei ryhtyä heti dramaattiseen ja suurisuuntaiseen otsanläiskintäsessioon, jolla aiheutetaan enemmän sotkua kuin järjestystä. Tuolloin nostetaan reippaasti kissa pöydälle jostain mitättömästä asiasta ja puhutaan "suoraan ja rehellisesti" tavalla, joka saletisti nolottaisi, jos sen kuulisi suorana seuraavana päivänä. Asiakeskeisyys lentää ulos ikkunasta ja subjektiivinen jankutus vyöryy yli kaikkien esteiden. Lisätehoa asiaan saadaan vetämällä touhun ohessa reippaat kännit.

Rehellisyys on arvostettava ominaisuus. Se on myös tietyissä tilanteissa hyvin subjektiivista. Kaikilla meillä on ystäviä, jotka ovat Kovin Rehellisiä, siis aidosti ihania ja rehellisiä ihmisiä, jotka erityisesti loukkaantuneina tai muuten huonotuulisina töräyttelevät hyvinkin suoraan ajatuksiaan ymmärtämättä/haluamatta ymmärtää muiden kenties loukkaantuvan heidän sanomisistaan. Samaan aikaan he itse loukkaantuvat hyvin helposti monenlaisesta. Heitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa draamakuningattariin/-kuninkaisiin, joiden totuustöräyttely menee suoraan torvien osastoon ja oma loukkaantuminen miltei kaikesta eri mieltä olevasta on enemmän sääntö kuin poikkeus. Draamauttaja on oikeasti törppö, Kovin Rehellinen Herkkis omaa yleensä vain puutteellisen tilannetajun. Kummankin kanssa tosin on yleensä vaikea ottaa asia puheeksi.

Ystäväni usuttaa minua usein olemaan aggressiivisempi. Hän itse kuuluu draamakuningattarien eturiviin. Jostain syystä minä saan omat asiani hoitumaan helpommin keskustelemalla ja yrittämällä sovitella sotkuja, en hyökkäämällä suoraan panssarivaunulla. En ole silti ratkaissut sitä, miten ottaa puheeksi totuuden torven liiallinen töräyttely hänen tai yltiörehellisten herkkisten kanssa - asian kun tietää sisältävän paljon turhaa jutinaa. Omalla kohdallani pinna venyy ja paukkuu, mutta ainainen Kissingerinä oleminen ärsyttää. Lopulta tulee vain häivyttyä tilanteesta ja ignoroitua tiettyjä tyyppejä. Yleensä viesti menee jossain vaiheessa perille. Kun pinnani on mennyt, saattaa jutinaan lopulta vastata rehellisesti: "Anteeksi, mutta en nyt jaksa tuota turhaa jauhamista. Eiköhän se ole tullut tässä jo selväksi."

Torkuin kaoottisen työpäivän jälkeen junassa muodon vuoksi penkiltä löytynyttä iltapäivälehteä pidellen, kun väliasemalta pölähti lauma pari-kolmikymppisiä naisia istumaan samaan penkkipariin.

"Se muija ei tiedä mitään elämästä. Sen arki on niin helppoo. Se vaan keikistelee täydessä meikissä yhdeksän jälkeen lähimpään kahvilaan, kaivaa läppärin esiin, ottaa sen edessä pari ig-kuvaa ja naputtelee loppupäivän jotain saatanan blogia lattelasi käden ulottuvilla. Sitten se menee illalla johonkin wine tastingiin, jossa on ilmaset ruuat. Kotona se tyrkkii kuvia tuuttiin ja nuolee vähän tapahtumajärjestäjän persettä blogissaan, jotta saa seuraavan kutsun. Mikä kermaperse!"

Kateuden aiheena oli ilmeisesti jossakin koulun tapahtumassa esiintynyt blogisti, jonka elämä oli herättänyt nuorissa naisissa vilpitöntä kateutta. Kutsut "hienoihin" ja ilmaisiin tapahtumiin, taiten otetut valokuvat ja tyylikäs puhuja olivat ilmeisesti saaneet kateuden nousemaan.

Maaret Kallio kirjoitti taannoin Hesarissa siitä, miten arki on todellinen extreme-laji ja miten ihmisten tulisi tajuta arjen arvo. Ja se, että suurin osa elämästä on arkea, ei juhlaa.

Toisen ihmisen arjen kadehtiminen on sinällään hyvin inhimillistä varsinkin, jos toisen arki näyttäytyy juhlana. Helppona, kepeän pirskahtelevana ja pehmeän pumpulisena. Jo pelkästään se, että jonkun ei tarvitse käydä aamupainia lapsen kanssa ja raahata karjuvaa kersaa tarhaan läpi kuran ja tuiskun tarkoittaa toiselle luksusta.

Kun ryömin nelivedolla ylös sängystä aamukuudelta taas yhden huonosti nukutun yön jälkeen ja tuijotan peilistä Vorkutan kaivoksia muistuttavia mustia silmäkuoppia ja juoksen reilua puolta tuntia myöhemmin bussin perässä kadulla, kadehdin sydämeni pohjasta jokaista onnellista, joka nukkuu edelleen ja joka voi itse vaikuttaa työaikoihinsa. Kun lounas jää taas kerran kiireen vuoksi väliin tai on kahdessa minuutissa suuhun survottu banaani ja kaksi lusikallista viiliä, kadehdin kaikkia, jotka voivat syödä ruokansa kiireettömässä ympäristössä ja nauttia ruokailustaan. Kun asiakasnuoriso käyttäytyy taas kerran niin arvaamattomasti, että kaikki suunnitelmat ja aikataulut menevät uusiksi, kahdehdin jokaista, jonka työhön ei kuulu luontaisetuna alatyylistä kielenkäyttöä, epäasiallista kommentointia ja oman pahan olon kaatamista toisen niskaan. Kun selvitän näitä sotkuja, kadehdin kaikkia niitä, joilla on vilpitön usko siihen, että Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, jossa eriarvoistuminen on vain pienen piirin ongelma.

Kateuteni kompastuu kuitenkin nopeasti kylmään tosiasiaperspektiiviin. Minulla on työtä, josta maksetaan kaikesta huolimatta sellaista palkkaa, että sillä pärjää Helsingissä yksinasuvakin ilman lisätyötä. Palkkani pamahtaa tilille säännöllisesti ja sen oikeasta maksuajasta ei tarvitse huolehtia. (Palkkanauha tosin pitää tarkastaa huolella joka kerta.) Työni sijoittuu enimmäkseen päiväsaikaan (paperitöitä yösydännä kuitenkaan unohtamatta) ja sitä saa tehdä kohtuullisen turvallisessa ympäristössä. Työssäni on mahdollisuus vaikuttaa konkreettisesti monen nuoren tulevaisuuteen. Työni vuoksi minulla ei ole mitään illuusioita tästä maailmasta, mutta kaikesta huolimatta ihmisten hyvyyteen jaksaa uskoa.

Arjessa on kaikilla sellaisia asioita, joihin voin itse vaikuttaa. Niin vain ei aina jaksa tai tajua tehdä. Miten helposti urautuukaan tiettyihin toimintatapoihin - eikäi osaa edes ajatella, miten pienellä muutoksella arkeensa saisi kultareunaa.

Oman arkeni suurin ongelma on työstressi ja sen negatiiviset vaikutukset omaan elämään. Suurin ongelma on se, ettei omiin aikatauluihinsa pysty arjessa juurikaan vaikuttamaan. Kadehdin eniten mahdollisuutta suunnitella ja aikatauluttaa itse oma työskentelynsä.

Lisäksi ihmettelen - en kadehdi - seuraavaa: Miten toimistoduunissa toisilla ihmisillä on aikaa ja mahdollisuutta roikkua koko työpäivä somessa? Osa tuttavista tuntuu viettävän koko päivän Twitterissä ja Facessa väitellen täysin triviaaleista asioista tuntikausia. (Kukaan heistä ei tee sellaista PR-työtä, johon somevaikuttaminen kuuluisi.) Keskustelimme aiheesta muutaman työkaverin kanssa survoessamme epäesteettisen nopeasti sitä aiemmin mainittua banaania, viiliä tai omenaa poskeen. Työkaveri sanoi, että hän on tuttavapiirissään se, "jonka Face-vastauksia joutuu aina odottamaan ainakin pari tuntia." Pari tuntia. Wow. "Jos mulla on kaks minsaa aikaa, menen todennäköisemmin vessaan kuin someen", työkaveri huikkasi ja pinkaisi naistenhuoneen kautta kohti seuraavaa haastetta. Arjen pienet valinnat...

Työpäivä.
Yksi niistä, jolloin ravaa koko päivän melkoisen heikkopäisenä ympäriinsä ja siunaa sitä, että aamunälkäisenä hotkaisi päivän aluksi sekä aamiais- että lounasleipänsä jo bussimatkalla. Lounashetkestä on turha haaveilla, vesipullon saa sentän täytettyä.

Työpäivän säntäiltyäni kipitin vauhdilla naistenhuoneeseen ennen kiitämistä bussipysäkille. Pikaisen eriövisiitin jälkeen saippuoin käteni huolella ja pesin ne. Samalla nostin katseeni peiliin. Jäin tuijottamaan peilikuvaani. Hiukset oli sitaistu aamulla sileälle solmulle, jonka sileys oli nyt mennyttä aikaa. Hiussuortuvia oli karannut kaulalle, kihartuva ja sekainen karvakruunu somisti ohimoita. Iho näytti jäältä ja kiilsi. Kulmakarvat olin aamulla piirtänyt päättäväisiksi, silmät rajannut skarpeiksi. Mustia silmänalusia eivät kyenneet täysin kätkemään peitevoiteet eivätkä silmälasit. Huulipunasta oli jäljellä hitunen.

Nostin laukkuni lavuaarin reunalle. Taputin puuteria, korjasin kulman kaarta, lisäsin huulipunaa ja kävelin ulos ovesta. Tuntui, kuin peilin nainen olisi jäänyt tuijottamaan perääni. Käärin huivin kaulaani, puin takin ja nostin laukun olalle. Ulos kävellessäni vedin käsineet käteen ja astelin vaakasuoraan räntäsateeseen.

*

Peilit ovat erilaisia. Osa niistä on vihollisia. Niissä näyttää värittömältä ja surkealta. Kolkko tila ja räikeä valo saavat haluamaan ulos tilasta mahdollisimman pian. Vaikka meikki olisi freesi ja tietäisi nukkuneensa tarpeeksi ja kietaisseensa kaulaansa sen huivin, joka saa ihon ja silmät loistamaan, lopputulos muistuttaa muuttumisleikkien ENNEN-osuutta.

Sitten on peilejä, joihin katsoessa tulee hyvä mieli. Esimerkiksi yhdessä pienessä krunikkalaiskahvilassa on hyvän mielen peili. Jostain syystä siitä peilistä katsoo aina varsin siedettävä ilmestys, vaikka kaverin koira olisi juuri suorittanut moikkaamisensa makealla koko naaman nuolaisulla tai helsinkiläinen paholaispuhuri sekoittanut tukan Nuori Einstein -tyyliseksi pöheiköksi, joka sopii uuden polven tukkarokkareille tai Mike Monroelle.

Peiliin tuijottelua pidetään usein narsistisena ja turhanaikaisena. Tehokas tyyppi puuteroi nenänsä ja tsekkaa, ettei lounasannoksen korianteri käherry hampaiden välissä, mutta liiallinen peilailu on noloa. Siihen on aikaa vain teineillä. Eräs kollega tosin arveli kertaalleen monen bloggaajan asuvan peilitalossa ja treenaavan poseerausta kaikki päivät. Hän kuuluu kanssani siihen ihmistyyppiin, joka onnistuu aina kuvissa näyttämään suohirviöltä tai sikotautiselta joulupossulta (tai aivan pahimmillaan liian täyteen pumpatulta kumiveneeltä). Ja tunnustaa katkeruutensa siihen, että nån bara blir bra på bild.

*

Minulla on kestänyt jokusen vuoden tehdä välirauha peilin naisen kanssa. Naiseen suhtautuu pitkämielisen ymmärtäväisesti. Hän näyttää joskus vanhalta ja väsyneeltä, joskus kassialmalta, toisinaan ihan mukavalta. Naisella on oma elämä ja paikkansa maailmassa. Kun nainen hymyilee, ei hän näytä yhtään paskemmalta. Vaikka asia johtuisikin sen pienen kahvilan peilistä, voi se johtua myös pienen kahvilan lasiin kylmenneen laten kaunistavasta vaikutuksesta. Kylmeneminen johtuu yleensä siitä, että on nauranut vatsansa kipeäksi hyvän ystävän jutuille. Mutta sitähän peilin nainen ei voi tietää.

En yleensä halua olla nykyistä nuorempi. Teini-ikä ja parikymppisvuodet olivat elämässäni kaiken kaikkiaan paljon tylsempää ja surullisempaa aikaa kuin viimeiset 10+ vuotta. Teini-ikä oli ahdistavaa aikaa puristavassa (joskin turvallisessa) ympäristössä. Parikymppisenä olin monessa mielessä pahasti eksyksissä ja elo omissa nahoissa tuntui kaikkea muuta kuin hyvältä.

Kun vuosiluvut alkoivat lähestyä kolmeakymmentä, elämä muuttui koko ajan helpommaksi. Ja vaikka aika 30 vuoden rajapyykin jälkeen on ollut kaikkea muuta kuin helppoa ja tasaista, on se ollut koko ajan tyytyväisempää ja onnellisempaa.

En kahdehdi parikymppiseltä itseltäni kuin parempaa jaksamista ja perusterveyttä. Olisi kiva olla yhtä notkea ja nopea - ja jaksaa kiikkua rimpsalla vaikka 24 tuntia putkeen. Nelikymppisten koko ajan lähestyäessä - vaikka tässä ihan hyvällä terveydellä eteenpäin poljetaan - alkaa tiedostaa monenlaisen lopullisen ratkaisun voivan iskeä. Kun ensimmäinen samoja ikiä oleva tuttu on kaatunut hautaan sydänkohtauksen vuoksi ja omanikäinen nainen kuollut rintasyöpään, sitä tiedostaa kummasti omankin kuolevaisuutensa.

*

Mikä se ainut asia omassa iässä aiheuttaa pientä pohdintaa? Tuttavistoon on viime aikoina eri syistä päätynyt paljon ihania ja aikas paljon nuorempia ihmisiä. Ei siinä mitään, itsellä on opiskeluajoista asti ollut frendeinä niin huomattavasta vanhempaa kuin nyt iän karttuessa aika paljon nuorempaakin jengiä. Omissa harrastusporukoissa ikä on aina ollut puhtaasti numero, yhdistävä tekijä kun on samanmielisyys. Niinpä on hieman hupaisaa/noloa/rasittavaa tiettyjen asioiden yhteydessä päätyä jälleen kerran selittämään, että on ihan tyypillinen oman ikänsä edustaja, ei mikään harvinaislaatuinen friikki. Minulla ei ole tapana julistaa eikä kätkeä ikääni, mutta viime aikoina olen huomannut tietyissä tilanteissa helpommaksi jättää ihmiset epämääräiseen ikäluuloon.

Toisaalta sitten voi päätyä tilanteeseen, johon hieman samassa tilanteessa oleva ystävätär joutui taannoin. Hän istui mukavasti miehen työkaveriporukan illanvietossa, jossa joku pöytäseurueesta julisti pitävänsä kaikki yli 35-vuotiaita ikivanhoina ja jämähtäneinä siksi nauttivansa seurueen ajan hermolla olemisesta ja nuoruudesta. Ystävätär 42, jonka mies on kahdeksan vuotta nuorempi, tuijotti viinilasinsa pohjaa hartaasti ja yritti olla nauramatta. "Mä ajattelin silloin jotenkin hellästi, että mä kyllä oikeesti olin ihan yhtä dummis kaksvitosena. Mut sitten muistin, etten ihan oikeasti kyllä ollut. Enkä kyllä ois tuollaista päästänyt suustani. Mut jos omaan porukkaan ei kuulu kuin omanikäisiä ja sitten kaikilla vanhemmilla tuttavilla on omasta elintavasta poikkeava elämänvaihe, josta on ynseä kuva, niin onhan se aika ymmärrettävää." Hän otti kulauksen teestään ja jatkoi sitten: "Toisaalta, mä kyllä sanoisin, että kaikenikäisissä ihmisissä on tylsiä, ei-tylsiä ja mukatylsiä ihmisiä. Ihan katsojasta riippuen."

*

Kun katselin parin viikon takaisia juhlakuvia ja ihmisten humalaisia ilmeitä, muistin yhden asian. Vaikka täti ei turnauskestävyyttään enää treenaakaan vanhaan malliin ja kiiku joka viikonloppu radalla, turnauskestävyys on kyllä edelleen sitä luokkaa, että sillä pärjää. Kuvien keskellä hymyilin minä punaviinilasi kädessä salaviisasta hymyä. Tässä pelissä täti on vanhan kettu.