Elämä, miksi se ei koko ajan ole tosi ihanaa?

Istuin jälleen kerran työmatkajunassa täysvaltaisessa koomassa. Aivokäyrä taisi olla suorahko viiva ja fyysinen olo muistuttu limaista etanaa. Nojasin päätäni junan istuimeen ja yritin olla ajattelematta, kuka oli lepuuttanut likaista päätään siinä ennen minua.

Aloin jostain syystä kiinnittää huomiota kulmittain istuvan nuoren naisen itkuntuoksuiseen avautumis-tilitys-purkaukseen, joka peittyi välillä tehokkaasti viereisen penkin osa-aikadeekujen pölinään.

Nuori nainen oli laittautunut ja pukeutunut muodikkaasti ja mietitysti. Vaaleat hiukset olivat luonnolisenväriset ja juuri oikealla tavalla huolitellut. Yllä oli pehmeänruskea vintage-mokkatakki ja juuri oikeanlainen valkoinen pusero. Farkkujen lahkeet oli kääritty, nilkkurit olivat jakun kanssa samansävyiset. Sylissä oli Kånken. Hän puhui ahdistuneesti puhelimeen jonkun, oletettavasti äidin, kanssa. Äiti tuntui rauhoittelevan nuorta naista, jonka tentti oli "varmasti mennyt pieleen", vaikka äiti oli vakuuttanut sen menevän hyvin. Seurasin keskustelua kasvavan hämmennyksen vallassa; nainen oli noin 25-vuotias, mutta tuhersi samanlaista äitipuheluitkua kuin kymmenen vuotta nuoremmat. Kun äiti oli saanut tyttärensä rauhoittumaan, tämä niiskutteli hetken, kunnes soitti ystävättärelleen ja valitti sitä, miten elämä tuntui tyhjältä ja tylsältä. Sitten ystävykset alkoivat ruotia juhlia, joiden oli pitänyt olla vuosisadan juttu, mutta jotka olivatkin olleet ihan tavalliset perusbileet.

Päättelin todellakin päässeeni turvalliseen täti-ikävaiheeseen, koska seurasin keskustelua asioista mitään tajuamatta. Sitten muistin jokunen päivä sitten ystäväni suositteleman ja alun osalta pikaisesti vilkaisemani parin vuoden takaisen artikkelin, jossa amerikkalaisterapeutti pohti pari- ja kolmekymppisten ahdistusta - sellaista, jolle ei ole mitään näkyvää syytä. Näillä nuorilla aikuisilla kun on kaikki hyvin - ihanat vanhemmat ja sisarukset, hyvä koulutus/työ, ystäviä, harrastuksia, varallisuutta. Jokin vain puuttuu. Sen vuoksi terapiaan on hakeuduttu - kun kaikesta hyvästä huolimatta olo on ankea ja mieli paha.

Luin amerikkalaisartikkelia jatkojunassani ja nyökyttelin itsekseni. Tunnistin monet artikkelin pohdinnat työstäni ja joidenkin tuttavieni elämästä. Artikkeli pohti kiihkottomasti, josko loputon kannustus ja pettymysten välttelyyn keskittyvä "kannustava ja rakentava" kasvatus onkin tehnyt ihmismielelelle hallaa. Kun lapsi kuulee jatkuvasti olevansa upea, täydellinen ja ainutlaatuinen, hän alkaa pitää itseään sellaisena, mikä on sinänsä hyvä asia. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin huomaakin, että muut lapset menevät jossakin asiassa ohi. Lapsi alkaa kyseenalaista kannustuksen rehellisyyttä ja vanhempien rauhoittavaa selitystä ("Olet-vain-eri-tavalla-hyvä"). Samaan tapaan pienet ja isot pettymykset, joita ihan kenelle tahansa tulee ihan millaisesti curling-kasvatuksesta huolimatta, alkavat tuntua suurilta, koska pettymyksiin ei ole jo lapsuudessa totuttu. Moni "amazing person" tuntee olevansa huijari, jonka elämä ei ole aina onnellista. "Olen onnellinen, mutta en ole niin onnellinen kuin ANSAITSISIN olla."

Tajusin, että omassa elämässäni - yhtäläisyyksistä huolimatta - ei ole ollut samanlaisia ongelmia. Olen saanut rakastavista vanhemmista ja turvallisista lähtökohdista huolimatta ottaa ihan tarpeeksi yhteen heidän kanssaan ja taistella muutenkin omasta paikastani maailmasta. Vaikka olen usein pitänyt itseäni helpolla päässeenä ja jonkin verran pumpulissa kasvaneena, en ole koskaan ollut mitään niin erikoista ja upeaa, että olisin pitänyt mitään itsestäänselvyytenä. Elämä on takonut oppiläksyjään melkoisella rumputulella lapsesta asti. Samaan tapaan minua on aina opetettu arvostamaan arkea ja juhlaa - ja kun on itse ollut heikossa työllisyystilanteessa ihan tarpeeksi, univelkaista arkea osaa todellakin arvostaa. Se tarkoittaa perusturvallisuutta - työtä ja rahaa. Välillä työ on parasta maailmassa, välillä lapioidaan silkkaa paskaa kämmenet ruvella.

Tajusin myös, että olen myös saanut itsenäistyä rauhassa - minua ei potkittu kotoa pois ja tai pidetty siellä väkisin. Luin hämmentyneenä amerikkalaisen helikopterivanhemmuuden ilmentymistä ja ajattelin tahtomattani erään asiakkaani äitiä ja isoäitiä ja näiden kirjelmöintiä patalaiskan nuoren mielen puolesta. Samainen kaksikko - varmasti ihan puhtaasta rakkaudesta - pyrki tasoittamaan kaverin tietä niin paljon, että tämä oli lopettanut varmasti itsenäisen ajattelunkin. Jos asia ei toiminut hänen haluamallaan tavalla, hän soitti äidille. Ja äiti hoiti kaiken. Mietin, mitähän oma mutsini olisi sanonut, jos olisin vinennyt hänelle sanoista asioista. Varmaan pistänyt ajamaan nurmikon tai luomaan lumet pihalta.

Kenenkään työ ja elämä ei ole jatkuvia huippuhetkiä. Kukaan ei ole niin mahtava, että on kaikessa voittaja. Kenenkään puolesta ei voi elää elämäänsä. Kaikkien on jossain vaiheessa opittava seisomaan omilla jaloillaan. Kaikki bileet loppuvat joskus, arki alkaa. Myös arjessa on kultareunansa - ne on vain osattava ja haluttava löytää. Arki on taitolaji, paljon juhlaa vaativampi.

Kirjoitettaessa soi Marilyn Manson: Sweet dreams