Katsokaa, MÄ olen täällä...

... ja MÄ olen AINUTLAATUINEN.

Hei, SÄ. Kaikki ihmiset ovat ainutlaatuisia. Et ainoastaan sinä.

Sosiaalinen media on me-myself-I-minä-minän ykkösareena, jossa oman elämänsä saa levitettyä rajoituksin tai rajoituksetta koko maailman - tai ainakin tuttaviensa - silmien eteen. Yhteys kavereihin tai samanhenkisiin ihmisiin on hyvä juttu, kevennys työpäivään tai mahdollisuus ylläpitää yhteyttä vaikka maailman toiselta laidalta, mutta samaan aikaan tietyntyyppiset ihmiset onnistuvat korostamaan persoonassaan niitä piirteitä, joita kuka tahansa kyökki-, kapakka tai lattepsykologi kutsuu narsistisiksi.

Nuoriso on siirtynyt Ig:n pariin, vielä nuoremmat Askiin tai Snapchatiin, julkkikset Ig:n lisäksi Twitteriin ja (varhais)keski-ikäiset Faceen. Kaikissa näissä törmää tyyppiin, jonka käytöstä voi rumasti sanoen kutsua huomiohuoraamiseksi - samaan aikaan tuntuu ilkeältä käyttää näin raflaavaa nimitystä, mutta...

...asiassa on kyse juuri tästä. Jokainen, jolla on pakonomaisesti sosiaalista mediaa päivittävä tuttava, tietää tilanteen ikävyyden. Infoähkyja jakoähky ovat kevyttä kamaa siihen verrattuna, ettei tuttavasta koskaan tiedä, mitä hän jakaa sosiaalisessa mediassa. Kaiken jakava ihminen kun ei välttämättä osaa ottaa huomioon muiden ihmisten rajoja eikä ymmärrä, miksi joku toinen haluaa pitää matalaa profiiliä esimerkiksi juhlinnasta, tuttavistaan tai mielipiteistään. Kaikki eivät halua kertoa olevansa elämää pahemmissa tauluissa Steissillä lauantaiaamuna kello kolme ja juuri oksentaneensa poliisin kengille.

Istuin jälleen töistä tullessani junassa ja luin padilta lehteä. Vilkaisin ohimennen Facen nähdäkseni, ehtiikö kaupungissa vieraileva tuttava sittenkin iltateelle. Edellinen sosiaaliseen mediaan ehtinyt vierailu oli ollut matkalla töihin, useita tunteja aikaisemmin. Pari sarjapäivittäjää oli lähettänyt tilitysviestejä aamupäivällä ja yksi käynyt jo huomauttamassa vastauden kuulumattomuudesta + ihmetellyt, miksen ole käynyt kommentoimassa hänen päivityksiään. Huomasin jälleen ärsyyntyväni siitä, millaisena ystävän rooli näyttäytyy minä-minäilijälle: ystävä on taputtaja, jonka tehtävänä on kumarrella toisen elämälle ja tavallaan legitimoida sen täydellisyys. Oikea ystävyys tosin on jotain aivan muuta.

Olen tullut siihen tulokseen, että olen liian tylsä, ruma, estoinen, väsynyt, rajoittunut ja vanhanaikainen tyyppi, koska en ole antamassa tavallisesta ja kivasta elämästäni sellaista kuvaa, että se olisi maailman ihmeellisintä. Puhelimen ruudun läpi suodatettu elämä ei koskaan ole yhtä ihanaa kuin oikea ja todellinen. Sen kautta ei voi tuntea tuulta, sadetta, lämpöä tai viileyttä. Siitä puuttu kosketus, oikea kosketus.