Turn Loose the Swans

Pakkaan laukun. Asettelen vaatteet valmiiksi. Laitan eväät omassa pussissaan jääkaappiin. Juon lasillisen vettä ja otan kalkkitabletin. Nauhoitan tennarin nauhat auki. Napsautan varmuusketjun. Väännän Hakenin hieman kovemmalle ja huokaan. Kohta nukkumaan, jotta kykenee heräämään ajoissa. Huominen työpäivä.

Olen ollut huolestuttavan pitkään sellaisessa tällä mennään -tilassa töiden suhteen. Intohimo on kadonnut jonnekin ja eteenpäin vie enimmäkseen velvollisuus. Työ on ojankaivuuta: lapiotyötä, urakkaa, "keliolojen" lisätessä välillä raskautta. Rapa roiskuu, sen on pakko antaa roiskua, jotta hulluden vankkuri pysyy liikkeellä.

Välillä se vanha intohimon liekki leimahtaa kuin virvatuli pimeydessä. Siitä tulee mieleen Pienen runotytön, Uudenkuun Emilian, Leimahdus, joka pakottaa kirjoittamaan ja luomaan. Leimahduksen jälkeen olo on pöllämystynyt ja hämmentynyt, muistikuvat palaavat. Tällaista se oli parhaimmillaan monta tuntia viikossa.

Joku muistuttaisi, että työ vain pitää tehdä. Se ei voi aina olla ihanaa, mielenkiintoista, jännittävää ja juhlavaa. Että arki on sitä lapiotyötä, roiskuvaa rapaa ja harmaata apatiaa. Arjen tärkeä työ on perusta niille juhlahetkille, joita osaa sitten kaiken paskan keskellä arvostaa. Se on ajatus, jota minun on jotenkin vaikea kestää.

Työni ei ole mitään huippupalkkaista, mutta sillä on suhteellisen iso yhteiskunnallinen merkitys. Mutta ei se pelkkä merkitys riitä silloin, kun päätään hakkaa seinään päivä toisensa jälkeen.

Kaipaan niitä hetkiä, jolloin istuin suunnittelemassa innoissani seuraavaa päivää aamukolmeen ja raahauduin neljän tunnin yöunilla töihin. Kun sitten näin suunnitelmani nousevan lentoon ja muotoutuvan taitavissa, halukkaissa ja motivoituneissa käsissä ja mielissä joksikin suurenmoiseksi, tunsin onnistuneeni.

Nyt pyörin pahimmillaan sängyssäni kuin broileri vartaassa ja yritän saada itseni takaisin uneen. Työstressi vie välillä unet ja huoli omasta motivaation häilyvyydestä pohdituttaa. Kun on tottunut suhtautumaan työhönsä intohimona, elämän tärkeimpänä sisältönä ja pelastusrenkaana, on työhevosen roolia vaikea hyväksyä.

Menen nukkumaan ja toivon, että huomenna olisi päivä, jona Leimahdus tulisi.

Kuka kertoo sen, mikä on oikein?
Kenen totuus on täyttä totta?

Miten tehdä se, mikä on oikein?
Miten tehdä se, mikä on oikein, kun siihen ei ole mahdollisuutta?

Mikä on onnen hinta?
Mitä on onni?

Mitä ihmisen pitää kestää?
Mitä enemmän ei tarvitse kestää?

Kenellä on oikeus päättää, mikä on hauskaa?
Kenellä on oikeus päättää, mikä on loukkaavaa?

Kuka sanoo, että kiltteys ja ystävällisyys ovat typeryyttä?
Kuka sanoo, että kun kiltti ja ystävällinen on jämäkkä, hän onkin äkkiä bitch.

Kuka sanoo, milloin työni on tehty tarpeeksi hyvin?

Entä sitten, kun minulla ei ole koskaan mahdollisuutta tehdä sitä tarpeeksi hyvin?

Riittämättämyys ja sopimattomuus normiin ovat olleet minulle arkipäivää suurimman osan elämästäni. Olen yrittänyt parhaani mukaan vakuuttaa itselleni tässä viime vuosina rauhoittuneeni ja seestyneeni tätisarjaan sopivaksi, mutta fakta on, että meitsi erottuu edelleen joukosta, eikä todellakaan yleensä hyvässä mielessä.

Olen aina liikaa tai liian vähän jotakin.

Puhun liikaa. Kun minua ei huvita puhua, puhun liian vähän.

Kannan liikaa vastuuta ja sen jakamisesta puhutaan. Kun yritän jakaa, syytetään työn välttelystä.

Minua pidetään iloisena ihmisenä ja siksi kovin huolettomana. Ja paskat.

Kun en jaksa nauraa, valitetaan, etten jaksa piristää muita.

Minulla ei ole huolia, koska hymyilen paljon.

Olen kuitenkin ajattelematon tuulihattu, koska minulla ei ole lapsia eikä miestä.

Minulla ei voi olla niin raskasta kuin perheellisillä. Ei taloudellisesti eikä muutenkaan.

Elän huoletonta ja pinnallista elämää.

*

Pohdin aiheen tiimoilta keskiraskasta kenttävitutusta viime viikolla, jolloin päätin laskeutua vitutuksen välttelyyn. Paras tapa siihen on vältellä osaa ihmiskontakteista esimerkiksi töissä. Niinpä olen istunut enimmäkseen omassa työhuoneessani ja jättänyt kahvitauout ja yhteiset lounaat väliin. Ollut sinänsä hyvin helppoa, koska töitä on viime viikot ollut varsin paljon liikaa, joten lounaan huitaiseminen koneen ääressä tai pikainen termomukin täyttö ei kiinnitä huomiota.

Samaan tapaan olen jättänyt sivuun syyllistävät ja aina palvelua odottavat tuttavuudet. Minulla ei ole oikeasti aikaa eikä kiinnostusta pönkittää jonkun egoa. Erityisesti sellaisen, jonka olisi syytä katsoa peiliin ja lopettaa itselleen valehtelu.

*

Kukaan tässä maailmassa ei ole täydellinen. Itse olen kaukana siitä. Jossain vaiheessa alkaa kuitenkin väsyä siihen, että omalla kohdalla normi on asetettu niin korkealle, että sen saavuttaminen on vaikeaa, lähes mahdotonta.

Katselin aamulla kasvojani peilistä. Otin käteeni paksun mustan rajauskynän ja piirsin silmiini kunnon viivat ja nyöritin jalkaani kunnon popot. On aika kaivaa itsensä ulos mukavan naisen luolasta ja palata korppien joukkoon.

Katselin työhuonetta ja väänsin Spotarin kovemmalle. Korpinpesä.

Päivän päätteeksi asiointi-ilme kiristi kasvojani, mutta selässäni tunsin siipien liikahtelevan. Muutokset tapahtuvat hiljaa.

"Sun pitää vaatia itsellesi parempia työmahdollisuuksia!" kailoitti vahvasti meikattu nuori nainen iltapäivän uneliaassa sadepakoratikassa. Hän jatkoi itsevarmaa saagaansa koko matkan ratikan madellessa Messukeskukselta kohti keskustaa. Ystävätär, joka oli linjan toisessa päässä, sai varmoja ohjeita oman tilan raivaamisesta ja paremman palkan vaatimisesta.

Aloin seurata urakeskustelua Mäkelänkadulla, koska nainen kiihtyi kovasti vastapuolen kommenteista. Syykin selvisi, ilmeisesti ohjeiden vastaanottaja oli töissä valtiolla/kunnalla, työssä, jossa palkkaus ei olekaan noin vain neuvoteltavissa. Lopulta ilmeisesti Haaga-Heliassa opiskeleva uraneuvoja taisi saada luurin korvaansa, koska iPhone sai vastaanottaa monia kuiskattuja kirosanoja.

Katselin Kurvissa korot kiivaasti kopisten poistunutta nuorta naista ja ajattelin omaa urakehitystäni. Sivupolkuja. Freeduuneja. Pätkätöitä. Osa-aikatöitä. Leipää pieninä palasina maailmalla. Nykyisessä duunissa töitä pitäisi olla parin vuoden projektin verran. Samalla tuli mieleen, että pitäisi päättää, mitä tänä vuonna opiskelisi. Venäjää vai espanjaa? Pitäisikö avoimessa aloittaa jotakin täydentävää? Vai uusia mediakursseja? Pitäisikö mennä sinne vapaaehtoistyöinfoon niin hyväntekijänä kuin verkostoitujanakin?

Oman osaamisen markkinointi ja itsensä brändääminen saadaan kuulostamaan helpolta - sellaiselta, jonka vain idiootti jättää tekemättä. On kuitenkin aloja, joissa sen tekeminen on nuorallatanssia. Ei saa olla liian päällekäyvä. Puheet eivät ratkaise mitään, teot ratkaisevat. Tällä hetkellä projektien minimibudjeteilla kyse on haudinismista, jos homma toimii.

Nykyään on epämuodikasta toivoa pysyvää työsuhdetta. Se haiskahtaa jämähtämiseltä ja keski-ikäiseltä. Haiskahtakoon vain. Se haiskahtaa myös mahdollisuudelta neuvotella tilanteestaan, lähteä opintovapaalle ja toteuttaa vuoden työvaihtoa Aasiassa. Jokainen pätköäduuneissa keikkunut ja taloudelliseen epävarmuuteen itsensä turruttanut haaveilee yleensä joustavuudesta - niin, ettei itse ole aina se ainut joustaja.

"<3 <3 <3 Nähdään huomenna, muru! Rakastan sua! <3 <3 <3!"
"<3 Pus! <3"
jne.

Hetkinen.

Mitä minulle on tapahtunut?

Olen löytänyt itsestäni hempeilevän höntin, mikä on kaltaiselleni perinneriivinraudalle kohtuullisen noloa. Kun tässä on käyttänyt suuren osan aikuisikäänsä luodakseen itselleen kohtuullisen yrmyn imagon (ei mitenkään tietoisesti), on jotenkin jengipetturimaista ryhtyä sokerisen hunajaiseksi söpöstelijäksi. Vähän niin kuin bläkkisfani vaihtaisi Satyriconin Justin Bieberiin. Tai jotain. Okei, en sentään söpöstele rehvastellen Facessa vaan ihan privaatisti. Sellainen teinixmäinen höpöily nyt vielä puuttuisikin.

Omassa statuksessa on ollut sulattelemista. Kun on ollut suurimman osan elämästään ihan tyytyväinen itselliseen oloonsa, on muruiluun tottumisessa ollut monenlaista outoa ihan omassa olossakin.

Lisämaun asiaan tuo myös se, että parillisuus on tässä vanhanaikaisessa yhteiskunnassamme Se Parempi ja Oikeampi muoto (Paras ja Oikein on tietysti Oikea Perhe)... Olin kohtuullisen ihmeissäni, kun muutama pariskuntaelokennossaan tarkasti viihtynyt tyyppi on ottanut innolla yhteyttä, kun heille on jotain kautta selvinnyt minun olevan Jonkun kanssa. Onneksi ystävät ovat aina ystäviä, mutta tällaiset yksisilmäiset statustyypit muistuttavat tehokkaasti siitä, millaista porukkaa sitä hiippailee vapaalla jalalla.

Istuin lasillisella vanhan ystäväni kanssa. Hän on ollut ensimmäistä kertaa elämässään sinkkuna pitempään kuin viisi kuukautta - edellisen kerran moista tapahtunut noin 16-vuotiaana. Istuimme vastakkain ja puhuimme hassuista pienistä asioista. Nauroimme. Hän nosti lasiaan ja toivoi minun pysyvän murullisena ja itsensä itsellisenä mahdollisimman pitkään.
"Sulla on ollut vuosia aikaa tutustua itseesi. Sitten voi muruilla ilman pelkoa epäterveestä sulautumisesta. Mä haluaisin näin nelikymppisenä tutustua itseeni ihan kaikessa rauhassa. Siihen, kuka mä olen, mitä mä oikeasti haluan ja millainen mä olen. Sen jälkeen mä voin sitten katsella ympärilleni."

Muistelin kotiin fillaroidessani, mitä ystäväni oli sanonut: "Pidä kiinni niistä hetkistä ja tyypeistä, joiden seurassa sä voit olla oma itsesi. Joiden seurasta sä voit vetäytyä omaan rauhaasi ilman draamaa. Jotka ymmärtää sen, miten me jokainen tarvitaan omaa aikaa ja miten 24/7 kimpassa oleminen on ahdistavin asia maailmassa koskaan."

Kuinka monta ensimmäistä kertaa, kokemusta, päivää ja hetkeä sitä ehtiikään elämässään kokea? Osa niistä on merkityksellisiä, osa merkityksettömiä - osan merkityksen huomaa vasta myöhemmin niiden palautuessa jostain mielen kätköistä mieleen, osan taas toivoisi muistavansa. Merkitykset muuttuvat omassa elämässämme, vaikka sitä emme useinkaan halua myöntää.

Vuosi sitten en olisi monessa mielessä uskonut olevani tässä. Monia ensimmäisiä asioita myöhemmin.

... of hell.
Precis.

Milloin oppisin leipätyöläiseksi? Sellaiseksi, joka tulee duuniin, tekee duuninsa, lähtee himaan eikä uhraa mokomalle ajatustakaan työpaikan oven suljettuaan.

Mitä jos omassa työssä se ei ole mahdollista millään?

Työ ei tekemällä lopu. Puuttuvat resurssit revitään työtä tekevien selkänahasta. Mitä ideaa on uhrata työlle koko elämänsä?

Milloin työ muuttui tuskaksi? Puuduttavaksi tylsyydeksi? Milloin sitä huomasi, ettei enää palaa korkealla liekillä, innostu, riemastu ja nauti? Milloin ilo muuttui järkeväksi velvollisuudeksi?

Kädessä on kortit, joiden avulla ei syksystä selvitä. Tie kapenee, katulamput ovat himmeät. Aikanaan rämmitään mutaisella polulla taskulampun valossa ja lopulta pimeydessä.

Itsepäisyydellä pääsee pitkälle - marraskuussa nähdään, miten pitkälle.

Aamu on kirkas, auringonpaiste hurmaa. Mieleni säntäilee sinne ja tänne.

Here I go again.
Here I went again.
Here I have gone again.
Here I had gone again.

Joskus on pakko olla samaa mieltä Whitesnaken kanssa, mikä jo sinällään on kohtuullisen kamalaa.

*

Kun lähtee pitkästä aikaa radalle pikkuisen liian hupsaisena, pikkuisen liian flunssaisena, pikkuisen liikaa töitä tehneenä, pikkuisen liian iloisena ja pikkuisen liikaa halipulaisena, päätyy aina samaan kuin aina ennenkin. Samaan kainaloon. Samaan pieneen notkahdukseen mielenrauhassa.

Kun on koko illan hehkunut mielihyvää ja iloa ihanien ystävien seurasta, huomaa leimuavansa soihtuna tumman baarin harmaudessa ja juttelevansa innolla vanhojen ja uusien tuttujen kanssa.

Samalla huomaa tanssivansa kummallista soidintanssia toisen ihmisen kanssa. Kiertävänsä pienenevää kehää, joka lopulta johtaa käsien ja ajatusten kietoutumiseen yhteen. Ja lopulta siihen, että herää aamulla sängystään kietoutuneena lakanoihin ja toiseen ihmiseen.

*

Toisen nukkuessa väsyneen ihmisen unta sitä nojaa otsaansa ikkunaan aamun kirkkaudessa ja alkaa automaattisesti järjestellä ajatuksiaan, rauhoitella mieltään ja suojella mielenrauhaansa. Toimintansa automaatioon suhtautuu rauhallisesti - se on kokemuksen opettama ja hioma toimenpide.

Kun katselee nukkuvan kasvoja, palaa äkkiarvaamatta vuosien taakse. Ensimmäisiin kohtaamisiin. Kaikkeen siihen, mitä vuosien aikana on tapahtunut. Mitä on sanottu, mitä on jäänyt sanomatta. Kummalliseen kemiaan. Kaikkeen siihen, miksi tässä tilanteessa ollaan jälleen kerran.

*

Aamun kääntyessä päiväksi seisomme vastakkain valon täyttämässä asunnossa. Katsomme toisiamme verhotuin katsein. Annamme hiljaisuuden nousta välillemme. Halaamme hyvästiksi. "Nähdään taas joku kerta."

Oven sulkeuduttua avaan ikkunan ja hengitän kirpeää ja viileää ilmaa. Kaivan Hesarin pöydälle ja alan lukea tuoreista tapahtumista.

Kaadoin light-colaa karahviin ja lisäsin jäävuorellisen jääpaloja. Pullo oli unohtunut kaupasta tullessa tiskipöydälle, joten juoma oli lämmintä. Lisää jäitä...

*

Kun etsin kaapista pilliä, katseeni osui kaapissa iäisyyden nököttäneisiin rommi-, gini- ja viskipulloihin. Huvittuneesti pohdin, pitäisikö tehdä Cuba Libre -sekoitus. Cuba Libre keskellä päivää, mikä ajatus! Naureskelin asiaa pilkkoessani mansikoita pakasterasioihin limsalasi vierelläni. Mainitsin hullusta ajatuksestani ystävättärelleni, joka soitteli töistä ja kyseli kuulumisia. Hän ei ymmärtänyt huvittuneisuuttani. Ei drinksua? Miksi? Lomallahan kuuluu juhlia!

Skumppaa vaikka aamiaisella!

Valkkaria, uusia perunoita ja silliä lounaaksi!

Iltapäivällä terassille muutamalle siiderille!

Auringonlasku ja muutama drinksu parvekkeella !

Kuuma yö kutsuu baariin bilettämään!

Bailabailabaila!

Huolet nurkkaan, nyt on kesä, nyt pitää juhlia!

"Jos mä olisin sä, nakkaisin drinksua naamaan ja lähtisin baanalle. Sulla ois aikaa bilettää vaikka kuinka! Talvella voi sitten olla taas kunnollinen."

*

Suomen kesä kuohuu oluttuopeissa, pirskahtelee siiderilaseissa, kuplii kuohuviinipulloissa, läikähtelee valkoviinikarahveissa, napsuu drinkkilasien jäissä ja soljuu alas kurkusta taskulämpiminä puistojuomina.

Tarhatädit ovat tottuneet syksyllä muksuihin, jotka skoolaavat maitomukeilla, haluavat ottaa drinksut ja kertovat isin kaljakeissin leviämisestä Baltic Princessin portaissa.

Kaveriporukoissa naureskellaan kesän hatarille festarimuistoille, kuumille baarikierroksille ja surraan terassikauden loppumista.

Työpaikoilla huokaillaan työhönpaluun raskautta ja rutiineja, kirotaan kiirettä ja huomataan monella putken jääneen päälle.

*

En ole absolutisti. Pidän viinistä ja drinksuista. Minulla on aina ollut (vaarallisen) hyvä alkoholitoleranssi kuten koko suvullani. Silti minulla on aina ollut hyvin luterilainen suhtautuminen alkoholiin.

Minua ärsyttää suunnattomasti suomalaisen yhteiskunnan alkoholimyönteisyys. Jos on tyrinyt tuubassa jotakin, humalatila on hauska asia, lieventävä asianhaara tai helvetin hyvä selitys. Kännissä saa sanoa tai tehdä mitä tahansa, humala on vain excuse. Ylös vain tuolista ja kohti seuraavaa tuoppia.

*

Oma alkoholinkäyttöni on vuosien myötä vaihdellut hyvinkin paljon. Olen aina kuitenkin ollut tarkka alkoholinkäytöstäni. Yhä useammin baari-iltani kuluu parin viinilasin jälkeen limsan ja veden parissa. Keikoilla käyn yleensä täysin limsalinjalla. En käytä viinilasillista rentoutumiseen työpäivän jälkeen tai naukkaile konjakkia ahdistukseen.

En ole koskaan tehnyt kovin suuria tyhmyyksiä bilereissuillani. Silti olen erikoistunut potemaan morkkista juomisestani hyvinkin helposti juuri luterilaisen suhtautumiseni takia. Ystäväni jaksavat ihmetellä asiaa, sillä en ole alkoholin ongelmakäyttäjä.

Toisaalta eräs ystäväni huomautti, että moni pitäisi häntä ongelmakäyttäjänä. Hän kun juo joka ilta pienen lasillisen punaviiniä. Hän tosin juo enemmän kuin yhden annoksen alkoholia kerrallaan noin kaksi kertaa vuodessa.

*

Kesäinen päivä Vaasankadulla oli hyvä muistutus kesän ja alkoholin pyhästä yhdistelmästä. Korjaus: alkoholin ja kaiken mahdollisen pyhästä yhdistelmästä. Vastaan tuli kaksi (toivottavasti) selvää miestä, molemmat autolla. Terasseilla ja baareissa öristiin, kadulla hoiperteli sekaisin olevaa porukkaa ja nuori kundi otti huikkaa kossupullosta jalkakäytävällä.

Suomalainen kuva alkoholin ongelmakäytöstä on juuri tämä: syrjäytyneet äijät ja pari muijaa tuoppien äärellä Kallion kuppiloissa. Suomalainen alkoholiongelma tosin asuu myös aivan muunlaisessa sosioekonomisessa ympäristössä. Me siistissä sisätyössä olevat, korkeasti koulutetut nuoret ja nuorehkot naiset ja miehet juomme yhä enemmän. Skumppabileitä, viinimaistajaisia, pokeri-iltoja, risteilyjä, viski-iltoja. Tapaamisia, joihin kuuluu alkoholi saumattomasti. Piristetään arkea, rentoudutaan, tuodaan juhlaa arjen keskelle, nollataan.

*

Suomessa alkoholinkäytön haitoista kertova puhe tulkitaan helposti moralisoinniksi (sitäkin kyllä piisaa...). Kyllä nyt aikuinen saa ottaa viinaa silloin kuin huvittaa! Höh! Kerran täällä vain ollaan.

Kannattaisi silti pohtia, miksi alkoholi kuuluu elämässä tiettyihin tilanteisiin. Baari-ilta selvinpäin, lauantai-ilta kotona ilman baaria&drinksua, kaverin tapaaminen baarin sijaista kahvilassa, tuoppien sijaan kävelylenkki rannalla ja synttäriskoolaukset holittomalla kuohuvalla ovat kokeilemisen arvoisia. Me ihmiset kun olemme niin helposti tottumuksen orjia.

Kaverini soitti baarin vessasta.
- Ihan tiedoksi vaan, Tarrautuja on täällä ja on kysellyt sua. Mä sanoin sille, että olet poikaystäväsi luona maalla.
- Huokaus. Kiitti. Onko se nyt sitten Miisan (nimi muutettu) kimpussa?
- Joo, on. Se itkee Miisalle, että miksi se on poistanut sen Face-kaveruudestaan. Miisa yritti selittää sille, ettei arvosta tyypin tapaa käyttäytyä.
- Niin just. Siksi mä olen salannut siltä seinäni ja toivonut, että se löytää jotain muuta jahdattavaa. Muuta, kuin Miisan ja minut.
- Nyt Miisa pelkää kuollakseen, että se alkaa soitella sekavia puheluja. Miisa kekkasi itselleen samanlaisen nk. kundikaverin kuin säkin. Tai siis erilaisen, mutta kundin kuitenkin. Se on se sen homonaapuri, joka ei näytä homonaapurilta. Se tulee hakemaan Miisaa baarista.
- No voi helvetti. Kaikkeen sitä joutuu, kun sattuu juttelemaan kaverin kemuissa ystävällisesti uppo-oudon kanssa.

*

Tarrautuja on periaatteessa ihan kiva ihminen, mutta kaverin muumit ovat kanootissa ihan miten sattuu - ja pari on pudonnut kyydistä. Niinpä jostain syystä järkeni käski kertoa faktana, että seurustelen. Vaikka kaveri on yli kymmenen vuotta nuorempi. Eikä vaikuttanut mitenkään uhkaavalta. Olin väärässä. On pelottavaa katsella, miten paljon todellisuushorisontti voi heittää. Ei hän ole uhkaava, mutta rasittava, mitä suurimmassa määrin. Samassa sopassa meitä on muitakin.

Tyyppi alkoi etsiskellä minua ja paria muuta mimmiä baareista, joissa tiesi meidän käyvän. Ja tarrautua. Palvovan pikkupennun lailla. Hän halusi keskustella "älykkäiden naisten kanssa" ennen kaikkea itsestään. Samaan aikaan hän saa raivareita ihmisille ja soittelee vaikka puoli neljältä aamulla, koska sattui juuri säveltämään maailman parhaan biisin.

*

Hiivin vaivihkaa ulos baarin ovesta ja olin menossa kovaa vauhtia kohti kotia. Kaveri soitti hälytyspuhelun ja epäili Takertujan huomanneen lähtöni. Onneksi bongasin ex-tapailukumppanini tulossa toisesta kapakasta ja uskoin tälle pikaisesti huoleni. Kaveri lähti kiikuttamaan minua kainalossaan kotia kohti ja tuli mielellään teelle. Koska olemme varsin hyvät kaverit ja käymme yhdessä keikoilla, hän on täydellinen cover-up. Huono puoli vain on se, että kyseisen kaverin kanssa säätäminen on jäänyt tavallaan kesken. Ja palaamme aina epäsäännöllisen säännöllisesti twistaamaan refuse/resist-tyyliin.

*

Olen aina ollut ylpeä itsenäisyydestäni ja päättäväisyydestäni. Vaikka olenkin kummallinen yhdistelmä boheemia taivaanrannanmaalaria, minun toimissani on kuitenkin yleensä jonkinlainen kylmän järjen selkäranka. Exän kohdalla kummankin asian kanssa on vaikeaa. Tiedän, että pohtii samoja asioita. Olemme kumpikin toisillemme erityistapauksia. Vaikka emme oikeasti vietäkään aikaamme yhdessä.

*

Samaan tapaan, kun selvittelen oman elämäni muitakin sotkuja yritän hiljalleen liplatella mahdollisimman kauanksi Takertujasta. Elämässäni on jo ennestäänkin energiasyöppöjä, en kaipaa niitä enää lisää. Vaikka työni puolesta on olen tottunut monenlaiseen, en jaksa olla kenenkään terapeutti vapaa-ajalla - tai seurata toisen maailmaa, jonka todellisuus on pahasti vinksallaan. Varsinkaan silloin, kun toinen ihminen ei tajua, että minusta ei ole kaikupohjaa hänen sekavalle mielelleen.