Dear Eki, mikset varoittanut tästä?

Varsin usein Aikuinen Nainen (siis minä, ainakin ikävuosien puolesta) huomaa ajattelevansa, ettei mikään ole muuttunut teinivuosista. Olisi tarvetta Suosikin Eki-sedälle tai muulle oraakkelille, joka osaisi tulkita mystisiä ennusmerkkejä tuulen seuraavasta suunnasta tai orastavasta kriisistä. Korpunkuivaa asiallisuutta ja asiallista empaattisuutta, jota nuoruusvuosien agony auntit/unclet huokuivat, kaipaa kuormittunut mieli kaikenlaisen höttökuorman keskellä.

Teininä ei ohjeita kuunnellut, meni vain tuulta päin takki auki. Ehkä pitäisi jatkaa samaan malliin ja jättää kaikenlaiset neuvojat oman onnensa nojaan? Haistattaa pitkät ja toivottaa piutpaut ihan kaikelle ja lähteä. Toisaalta luonto haraa vastaa, vaatii sopimaan, tutkimaan, selvittämään, katsomaan. Onko se laiskuutta, myöntyväisyyttä, alistuneisuutta, toisten huomioimista vai elämänkokemuksen sanelemaa turtumusta?

Mistä ulkoisesti aikuinen ja sisäisesti teini-ikäinen saisi neuvoja, kun eksistentiaalinen eurooppalaistyyppinen ahdistus olemassaolopohdintoineen, filosofisine kysymyksineen ja sofistikoituine väsymysviitteinen on hitaasti ja varmasti muuttunut metsäsuomalaiseksi ahistukseksi, jossa eniten vituttaa kaikki, kiukuttaa kuin jääkäpyä raahaavaa oravaa ja energiaa menee ihan saatanasti ulkokuoren ylläpitoon.

Dear Eki, mitä tehdä, kun toisten ongelmat eivät ole minun syytäni, mutta itse niistä kärsin ja tunnen syyllisyyttä? En jaksa kirjoittaa sonetteja tai vetää perseitä. Töissäkin pitää käydä ja elämää elää kaikesta huolimatta. Kaipa tässä mennään eteenpäin kuin mummo lumessa. Ei missään tapauksessa sanota, että go with a flow. Kyseisen latteuden käyttämisestä pitäisi asettaa holhouksenalaiseksi.