Turn Loose the Swans

Eilen illalla oli jotenkin niin surkea fiilis. Väsytti ihan törkeästi, työasiat olivat solmussa, olo niljakas ja mieli apea. Väänsin väkisin töitä yömyöhään kotona koneen ääressä. Ajattelin, että näin ei jäisi aika ajatella. Vaya con Dios ja Mustan Kuun Lapset pisaroivat vuorotelle taustalla.

Uni ei tietenkään tullut. Lakanat olivat nihkeät ja mieliala reilusti pakkasella. Lopulta vaivuin takeltelevaan uneen, heräsin monasti ja kellon soidessa teki mieli itkeä väsymyksestä. Peilistä tuijottivat laastarinvalkea naama, mustat silmänaluset ja punaiset silmät.

Onneksi minussa asustaa Kone. Koneen hymy on kohtelias, pinta tefloninen. Se pystyy sulavasti pitämään julkisivun pystyssä. Kevyttä juttelua, asiallista tiedotusta, ongelmien perusratkaisua, suunnittelua. Ei iloa ja naurua ylenmäärin, ei liian surullista seuraa eikä tappostressiä noin kylmiltään. Kun Kone on toiminut viikon verran, tottunut rytmiin, se selviää melkein mistä vain. Se on pelastanut monesti.

Tämä oli Koneelle helppo päivä.

Päivän lopuksi Kone nosti mustat lasit silmille, asteli bussipysäkille ja nousi bussiin. Kotona saattoi istua eteisen kenkätelineelle ja huokaista. Pelkään pahoin, että Konetta tarvitaan huomenna, jos urheiluendorfiinit eivät tänään tee työtään.

Kone nousi tänään aamulla kankeasti, mutta ilman jyskyttävää ukkospäänsärkyä. Se joi lasin vettä ja laahusti suihkuun ja pesemään hampaansa. Kylmän veden pienet pisarat kynsivät ihoa, ja Kone alkoi hiljalleen herätä.

Aamu-tv:n kello näytti olevan aivan liian paljon. Kone pörrötti hiuksensa vähän kuivemmiksi, sipaisi etufasadiinsa väriä, pujattautui hameeseen, hyppäsi kenkiinsä ja kietoutui huiviinsa. Laukku olalle ja kiitämään aamuauringossa kohti bussia, joka kuljetti tällä kertaa ajoissa töihin.

Kahvihuoneessa Kone avasi limsapullon, haukkasi omenaa ja hoiti juoksevia asioita. Yhä useampi työkaveri asteli ovesta, huone täyttyi ja pulina lisääntyi. Kone istui sohvalla ajatuksissaan ja huomasi olevansa hereillä.

Huoneessa oli liian kuuma, ihmiset huudahtelivat, juoksivat, nauroivat ja stressasivat. Auringon kultainen valo värjäsi huoneen, aistit terävöityivät. Äkkiä ei hereilläolo harmittanut yhtään. Kone muuttui ihmiseksi.

Heräämiseen tarvitaan aikaa ja hyvää fiilikseen oikeat ihmiset. Minulla on sellaiset työkaverit, että sitä jaksaa pahanakin päivänä. Siitä kiitollisena kävin halaamassa yhtä heistä. Päivästä tulikin odotettua parempi. Ihana, mutta ei täydellinen. Se nyt lie liikaa vaadittu. :)

Keskellä hikisintä, tuskaisan kuumaa ja lähes höyryävää päivää kokee joskus jotain niin kalseaa ja nihkeää, että ruumiinlämpö laskee hetkessä lähelle hypotermian rajaa.

Kaunokirjallisuuden viiltävimmät sisäisen tyhjyyden, mielipahan ja surun kuvaukset liukuvat mieleen ja tuntuvat vieläpä riittämättömiltä siinä vaiheessa, kun voi vain kuvitella toisen tunteet. Sisäisesti vapisen edelleen vilusta, varma merkki siitä, etten peloistani huolimatta ole vielä kyynistynyt kovin pahasti (monen mielestä tämänkin ammatin selviytymiskeino).

Ihmisten asenne ja yhteiskunnan kylmyys ja välinpitämättömyys tekevät pahaa - eniten ne kohtalokkaat iskut sattuvat, kun ne osuvat jo ennestään maassa makaavaan. Sellaiseen, jota en voi auttaa. Omat murheet tuntuvat taas pieniltä. Huomaa aina, kun ystävien tai työn piirissä jollakin on vaikeaa. Silloin sysää syyllisesti omat ongelmansa sivuun, jotta voi auttaa todellisessa pulassa olevaa.

Myöhemmin huomaa, että omat ongelmat eivät kuitenkaan hävinneet. Oman itsensä pystyy aina kursimaan kokoon. Pakko on vahva parsinlanka.

Vihaan hellettä. On kamala kammeta itsensä aamulla töihin, kun on ensin koko yön valvonut ja tuijotellut kellon viisarin verkkaista siirtymistä eteenpäin.

Sitä alkaa oikeasti tulla jo vainoharhaiseksi, kuulla ihan outoja. Pitäisi kuitenkin muistaa, että iso talo vain helisee kuin soittorasia. Ikkunan ulkopuolella kaupunki juhlii ja jatkaa elämäänsä, vaikka minä pieni töihin menenkin.

Kaikki ihmiset eivät käy töissä, kaikkien ihmisten ei tarvitse mennä tasan kahdeksaksi töihin ja kaikki eivät suinkaan ole riippuvaisia joukkoliikenteestä. Nämä ihmiset eivät kenties leiki torkkuajastimella, huitaise itseään valmiiksi ennätysajassa ja juokse korkkareissa ratikkakiskoja pitkin hame hulmuten.

Tällaisten aamujen jälkeen on hitsin onnellinen yhdestä asiasta, yksinasumisesta. Ankeriasmaiset eleeni eivät ole aamulla vielä niin hereillä, että selviäisin parisuhteellisesta aamusta.

Siivoilin iltayöstä sekalaisia kirjeitä sisältävää laatikkoani, jonka ansiosta unet jäivätkin lopulta kovin vähälle.

Olen aina rakastanut kirjeiden kirjoittamista. Kun asuin pari vuotta sitten ulkomailla, kirjoitin valtavasti. Sain monet ystäväni innostumaan paperista ja kynästä uudelleen. Oli/on niin ihanaa tulla kotiin ja löytää kasa kirjeitä eteismatolta. Sähköposti on kovin kliininen kirjeeseen verrattuna. Hygieeninen, suorastaan.

Kirjeitä oli paljon; ulkomaisilta kirjekavereilta, luokkakavereilta, sukulaisilta. Oli monenlaista kirjevihkoa ja muuta. Nauroin kippurassa, niiskutin vedet silmissä, muistin unohdettuja asioita ja ihmisiä.

Osan kirjeistä olin arkistoinut erilleen muista, hassuun pahviseen kirjekuoreen, sitonut vielä dekadentilla violetilla silkkinauhalla. Muistin heti, että kirjeet olivat suurelta ensirakkaudeltani. Kirjoitimme toisillemme lähes joka päivä reilun vuoden ajan. Mietin hetken, luenko kirjeitä. Avasin kuoren ja nauhan ja kasasin lattialle kymmenien kirjeiden paljouden.

Oli järisyttävää palata ajassa melkein viisitoista vuotta taaksepäin. Näin itseni kirjoittamassa useita sivuja pitkiä sepustuksiani koulutunneilla, välitunneilla, junassa, kotona omassa huoneessani, lentokoneessa, koskilla, kahvilassa, kaikkialla. Niiskutin, luin ja nauroin. Tuli aivan mieletön ikävä sitä mustavalkoista ehdottomuutta, raivoa ja draivia; vakaata uskoa siihen, että maailma on valloitettavissa, rakkaus on ikuista ja elämän vuoristorata hauskaa. Kunpa voisi edellen uskoa siihen.

Kaivoin esille kynän ja paperia. Mietin hetken ja aloin kirjoittaa ensirakkaudelleni, jonka kanssa olen nykyään, pitkän tauon jälkeen, kaverillisissa väleissä. Kirjeestä tuli viisi sivua pitkä. Suljin sen, liimasin postimerkin ja lähetin sen hänen vanhempiensa osoitteeseen. Sieltä se löytää tiensä perille, kuten aina ennenkin.

Pudotin nyt aamulla kirjeen postilaatikkoon. Onneksi osa menneisyyttä on luonani edelleen.

Kaisaniemen puiston kohdalla americcalaisturisti pyytää apua.

- This town is hell. Where is Karl Johan's street!
- Karl Johan?
- Yes, I can't find it!
- This is the map of Oslo...
- So?
- Excuse me, but this town is Helsinki. You're in Finland, not in Norway.
- Really? But where is Karl Johan anyway?

Istuin illalla treenin jälkeen hiljaisella puistonpenkillä. Kuuman päivän jälkeen palelsi, vaikka illan lämpö oli juuri sopiva, olo oli muutenkin jotenkin nuupahtanut.

Ohitse kulki vanhoja pariskuntia, koiranulkoiluttajia ja perheitä, jotka juttelivat iloisesti. Käperryin penkillä entistä pienemmäksi ja katselin vastarannalle.

Autereinen ilta muuttui pysähtyneisyyden vertauskuvaksi; painoin leukani polviini ja haaveilin syystuulesta, joka tempoisi hiukseni pörröksi ja mieleni rauhalliseksi.

Kummastelen joskus aurinkoisina kesäiltoina tai kauniina talvipäivinä parillisten laumoja, jotka valtaavat puistot ja rannat ja katselevat toisinaan yllättävänkin uteliaanröyhkeästi yksin vaeltavaa - kuin tämä ei kuuluisi sinne. Ääriesimerkkinä hymähtelen vieläkin, miten kevättalvella tuntematon nainen kailotti seuralaiselleen juuri ohi päästyäni, ettei pysty tajuamaan ihmisiä, jotka kehtavat kävellä yksin... :)

Syystuulen tuiverrus on ilmeisesti valittu soolona liikuskelijoille, sillä upeimpien syystuulien aikaan samoilla paikoilla on hiljaista. Joskus on tullut pohdittua, että ovatko tunteemme ilmastollisia; perhe-elämässä paistaa aurinko ja yksinvaeltajan elämässä sade ja tuuli. Luulisi kenen tahansa tarvitsevan sekä auringon auteretta että tuulten tuimuutta.

Mihin ryhmään kuuluu sellainen, jonka elämää kuvaa ihan kaikissa muodoissaan tuuli, joka saa silmät siristymään, tukat sekaisin ja pään täyteen mielettömiä ajatuksia?

... väsyttää ihan kamalasti...

Helteellä hyvistä unista voi vain haaveilla. Limaiselta liaanilta tuntuva lakana kietoutuu kaulan ympärille, tyyny on nihkeä ja kämppä muistuttaa erehdyttävästi ruotsalaista bastua. Aamulla voi ihailla peilistä silmäpusseja ja nihkeää tukkapörröä. Romanttista ja kaunista.

Tuskin malta odottaa OIKEAA syksyä: kirkkaankuulaita päiviä, värikkäitä lehtiä, omenoita, tummia iltoja ja pimeitä öitä.

Kaunis syksy on maailman ihanin vuodenaika. Syysmyrskyt ovat juuri oikea hetki lähteä kävelylle merenrantaan ja kieppumaan tuulessa. Kirpeänä syysaamuna lähtee liikkeelle kevyesti - ei hikisenä kuten kesällä, eikä masentuneena kuten loska-aikaan.

Kaunis syksy voisi alkaa huomenna ja jatkua jouluun. Olen jo nostanut suosikkipompadourini ja -huivini eteiseen odottamaan. Niiden aika tulee ihan pian. :)

Fakta: Kirjastossa käyminen on vaarallista!

Ajattelin vain palauttaa kasan opintoihin ja työhön liittyviä kirjoja ja pinkaista nopeasti ulos kuulematta lukuisien sivujen kutsuvaa havinaa. Kotona odottavat velvollisuudentuntoisuuttaan huokuvat ja huojuvat kirjapinot ja syyllistävät paperikasat, jotka tietävät, miten helposti kevytmielinen kesälukeminen voikaan vietellä minut lavealle tielle.

Avasin kirjaston oven. Katselin kaihoavasti täpötäysiä hyllyjä. Viaton pieni kirja kierähti käsivarrelleni jo ennen palautustiskiä. Lainasin opuksen saman tien ja yritin paeta. Seuraavassa hetkessä seisoin tutkimassa runohyllyä. Sitten siirryin vieraskieliseen kaunokirjallisuuteen. Lopulta horjuin ulos ovesta laukku ratkeamispisteessä ja syli täynnä.

Kotiovesta sisään päästyäni vilkaisin syyllisesti velvollisuudentuntoista, paheksuvaa kirjakasaani. Kaadoin itselleni lasillisen jääteetä, käperryin nojatuoliin ja syvennyin Dorothy Parkeriin.

Jos kaikenlaisten lehtien ja nettisaittien gallupeihin on uskomista, olen ainut suomalainen, joka ei ole innoissaan elokuun helleaallosta. Kommentointi sillä tyylillä, että lokakuussa tätä säätä on vielä ikävä, ei suuresti lohduta. Minä nyt satun oleman kirpeän syksyn kirpeä lapsi, joka viihtyy hieman viileämmissä paikoissa ja haluaisi mieluusti selvitä elämässään ilman ihosyöpää.

Olen ihan oikeasti sitä mieltä, että syksyn tulleen ihmiset näyttävät paremmalta. Syyskuun vaiheilla huomaan ihmetteleväni, että missä nuo komeat miehet ovat olleen koko kesän. :)