Turn Loose the Swans

Istuin illalla treenin jälkeen hiljaisella puistonpenkillä. Kuuman päivän jälkeen palelsi, vaikka illan lämpö oli juuri sopiva, olo oli muutenkin jotenkin nuupahtanut.

Ohitse kulki vanhoja pariskuntia, koiranulkoiluttajia ja perheitä, jotka juttelivat iloisesti. Käperryin penkillä entistä pienemmäksi ja katselin vastarannalle.

Autereinen ilta muuttui pysähtyneisyyden vertauskuvaksi; painoin leukani polviini ja haaveilin syystuulesta, joka tempoisi hiukseni pörröksi ja mieleni rauhalliseksi.

Kummastelen joskus aurinkoisina kesäiltoina tai kauniina talvipäivinä parillisten laumoja, jotka valtaavat puistot ja rannat ja katselevat toisinaan yllättävänkin uteliaanröyhkeästi yksin vaeltavaa - kuin tämä ei kuuluisi sinne. Ääriesimerkkinä hymähtelen vieläkin, miten kevättalvella tuntematon nainen kailotti seuralaiselleen juuri ohi päästyäni, ettei pysty tajuamaan ihmisiä, jotka kehtavat kävellä yksin... :)

Syystuulen tuiverrus on ilmeisesti valittu soolona liikuskelijoille, sillä upeimpien syystuulien aikaan samoilla paikoilla on hiljaista. Joskus on tullut pohdittua, että ovatko tunteemme ilmastollisia; perhe-elämässä paistaa aurinko ja yksinvaeltajan elämässä sade ja tuuli. Luulisi kenen tahansa tarvitsevan sekä auringon auteretta että tuulten tuimuutta.

Mihin ryhmään kuuluu sellainen, jonka elämää kuvaa ihan kaikissa muodoissaan tuuli, joka saa silmät siristymään, tukat sekaisin ja pään täyteen mielettömiä ajatuksia?