Kuka nyt uskoisikaan rakkauteen?

Työkaveri kysyi puolihuolimattomasti junassa istuessamme - puhuttuamme katsomastamme dokumentista - kännykkäänsä näpytellen:

- Uskotsä rakkauteen?
- En tiedä. Haluisin uskoa, mutta...

Minulta ei saa kysyä mitään elämää suurempia kysymyksiä. Ne jäävät aina vaivaamaan mieltäni ja pulpahtelevat mieleeni yön pimeinä hetkinä tai muissa tilanteissa, joissa en pääse niitä pakoon.

Uskonko rakkauteen? Vuosi sitten tähän aikaan olisin sanonut varovaisesti kyllä. Nyt sanon, etten tiedä.

Eräs ystäväni etsii rakkautta määrätietoisesti. Hän määrittelee tunne-elämänsä suoraan: "I wear my heart on my sleeve. I'm ready to give it to someone nice." Toinen ystäväni ei usko rakkauteen. Hän uskoo ystävyyteen ja himoon. Hän meni nuorena naimisiin ja erosi viiden vuoden jälkeen. Sen jälkeen hänen täydellisen parisuhteensa näkymä on ystävyys ja seksi. Kolmas ystävä uskoo vakaasti rakkauteen. Hän on ollut naimisissa nyt 15 vuotta. Kaikki vuosia ja lapsia myöhemmin hän uskoo rakkauteen ja työhön rakkauden varjelemiseksi.

Oma epävarmuuteni johtuu myös siitä, että suhteissa minä olen joutunut tekemään sen kaiken metatyön. Jos ja kun olen sen jättänyt tekemättä, vaikeuksia on seurannut. Nyt yritän vältellä kaikkia mahdollista sitoutumista, koska omassa päässä on edelleen tekemistä. Kaikenlainen tunnemuju on salakavalaa: sitä kuvittelee jo selvinneensä, mutta sitten muju yllättää heikolla hetkellä.