Syksy saa - ainakin kesän unohtumaan

Syksy saa - ainakin puolet duunin porukasta sairastumaan. Kun on paiskonut elokuusta asti töitä noin puolentoista, kahden tai kolmen ihmisen edestä, alkaa takki olla pikkuisen tyhjä itse kullakin. Samalla sitä odottelee oikeasti miltei uteliaalla mielenkiinnolla, missä vaiheessa itse kupsahtaa sairasvuoteelle.

Kun töissä painelee tukka putkella ja ilman kunnon taukoja, kotona kaatuu suurin piirtein suorin vartaloin sohvalle, ja selviää siitä vain kohti suklaavarastoja. Pyrin leiriytymään sohvalle vasta kunnon lenkin jälkeen ja retkeilemään lähinnä kohti teekannua. Kotiin jää pakosta aika paljon duuneja, joten niidenkin parissa kuluu aikaa. Eipä tarvitse kovinkaan paljon suunnitella iltoihin ohjelmaa.

Tässä kiireessä on ollut se hyvä, ettei kukaan työkaveri ole edes jaksanut udella sinkkuuntuneen ihmisen elämästä. Kukaan ei edes kuvittele kenenkään jaksavan viritellä mitään jännittävää iltojen iloksi, kun levon saaminen ja terveenä pysyminen ovat elämän päätavoite.

Eilen jouduin kuitenkin kuulusteluun:
- Mitä sulle kuuluu? Oletteko te X:n (ex) kanssa enää missään tekemisissä?
- Ei ole ollut mitään. Ei kiinnosta, ei jaksa, ei ole mitään syytä.
- No onkos sulla ollut aikaa järrjestellä mitään sutinaa vai kiinnostaako edes?
- Ei tässä ole ollut aikaa - eikä kyllä kiinnostustakaan...
- Eikös kesälläkään sit ollut mitään?
- Ei kyllä silloinkaan. *pieni valkoinen valhe*
- Ai, mä kyllä näin sit väärin. Mä mielestäni näin sut kaupungilla kertaalleen miesseurassa.
- Aijaa. Se oli varmaan se mun tamperelaisfrendi, joka käy täällä keikoilla aika usein. *no voi saatana*
- Ai, no voi harmi.
- Ihan hyvä näin. On tätä työtä nyt niin paljon.
*ihan vähän muokattua totuutta*

Kun tuleva viikonloppukin menee kokonaan töiden parissa, ei kamalasti mitään sutinaehdokkaita tapailla. Hyvä, jos kerran kahdessa viikossa ehtii kahville. Ehkä hyvä näin. Niin se varmaan on.

Kirjoitettaessa soi Litku Klemetti: Juna Kainuuseen